Vielä ei ole aika

Omasta voinnistanikin voisin kirjoittaa sanasen. Tilanne alkaa näyttää siltä, että pitää ruveta miettimään, mitä sinne sairaalakassiin pakkaisi. Vaikka vielä ei tosiaan ole aika.

 Viikkoja on kasassa vasta 24+2. Eilisen kaupunkireissun jälkeen kuitenkin alkoivat liitos- tai löystymiskivut vaivata  toden teolla. Olen kyllä välttänyt pitkiä kävelyitä ihan tämän takia.Eilen kuitenkin  koin tarpeelliseksi ja  nimenomaan turvalliseksi kävellä parisen kilometriä keskustaan, kun kaveri siellä jo odotti. Ratikalla olisin toki mennyt, mutta en olisi yksin päässyt korkeapohjaisiin vaunujen kanssa ja jos olisin jäänyt odottamaan matalalattiaista, olisin ollut auttamattomasti myöhässä. Eikä siinä mitään, kyllä kaveri olisi tilanteen varmasti ymmärtänyt. Mutta pöhkö minä en ollut hoksannut puhelinnumeroa pyytää enkä kehdannut ilmoittamatta myöhästyä.

Iltasella sitten tulivat liitoskivut ja päätinkin ottaa rauhallisemmin. J kuitenkin teki hampaita ja roikkui lahkeessa koko seuraavan aamun; Ei ollut omat pinnat pisimmillään yöherätyksien ja aikaisen herätyksen vuoksi. Puhumattkaaan siitä, että väsynyt poika keikkuu pinnasängyn reunassa silmät kiinni ilmeisen väsyneenä selvästi päiväunien tarpeessa. Päätin siis lähteä kaverin kanssa aamukahville ja pääsinkin kahvilan viereen ihan ratikalla.

Kävelyä ei siis tosiaan tullut niin paljoa kuin eilen, mutta kotiin tullessani jouduin silti ottamaan pari särkylääkettä ihan vain kyetäkseni nousemaan sängylle lepäämään.

Liitoskivut vielä menevät, mutta sitten alkoivat myös harjoitussupistukset. Niitä tuli ihan vain kun makasin paikallani ennemmin yli kymmenen tunnissa kuin yhtään alle.

J:n syntymää ennakoivat viikkoa ennen harjoitussupistukset ja paria päivää ennen kovat liitoskivut. Olen siis (ainakin omasta mielestäni) syystäkin huolissani. Lisäksi vielä näiden raskauksien välilläkin oli niin vähän aikaa, etten varmasti ollut täysin toipunut. Ei ihme, että vaivat tulevat aikaisemmin. Ei olisi ihme, että synnytys käynnistyisi aikaisemmin, kun J:nkin synnytys käynnistyi itsestään 35. viikolla.

Itkettää ja pelottaa. Olen niin toivonut, että tällä kertaa pääsisin kokemaan luonnollisen synnytyksen ja itse ponnistamaan lapseni maailmaan. Tai että tällä kertaa, saisin itkevän vastasyntyneen syliini heti syntymän jälkeen. Että hän jaksaisi pitää silmiään auki ja voisin toivottaa hänet tervetulleeksi maailmaan. Kertoa, kuinka häntä on toivottu, odotettu ja rakastettu alusta alkaen. Tottakai tingin omista toiveistani silmääkään räpyttämättä, kun hetki tulee ja vaakalaudalla on omat odotukseni tai  lapseni terveys.

Yhden (hyväkuntoisen, tosin) kanssa vain pari viikkoa  keskososastolla vietettyäni en toivoisi ennen aikaista synnytystä edes pahimmalle viholliselleni. Huomenna on siis edessä tarkistuskäynti naistenklinikalla. Vaikkei lääkärin mukaan syytä pelkoon olisikaan, aion ottaa tästä lähin paljon rauhallisemmin. Minun juoksuni on nyt juostu.