Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa, joskin nilkan tilanne on edelleen yhtä karmaisevan näköinen kuin leikkauksen jälkeenkin, mitä nyt entistä enemmän mustelmia. Koulussa on hirmuinen kiire ja myös koti alkaa olla "vähemmän siisti" kuin sen toivoisin olevan. Lapset ovat välillä vähän turhankin riehakkaita mutta silti ihania ja niin rakkaita.
Jalkaa parannellessa on tullut myös vietettyä enemmän aikaa blogien (lähinnä muiden kuin oman) ihmeellisiessä maailmassa. Eilen törmäsin erään blogin facebook-sivuilla asiaan, joka pisti ainakin minut miettimään.
En tiedä, johtuuko nuoruudestani, mutta minulla on paljon mielipiteitä ja osa niistä hyvinkin vahvoja. Joistain asioista minulla taas ei ole mitään tietoa, eikä mitään mielipidettäkään. Yleisesti ottaen elämän katsomukseeni kuitenkin kuuluu, että lasten kärsimys on aina todella epäoikeudenmukaista. Olen itse nähnyt omien lapsieni kärsivän sairaalassa, enkä keksi yhtäkään syytä, miksi omani tai muidenkaan lapset olisivat koskaan sellaista ansainneet. Toinen asia, jossa kantani on vahva, on uskonnot. Itse erosin kirkosta tultuani täysi-ikäiseksi. Suhtautumiseni eri uskontokuntien edustajiin on varmasti lieventynyt tähän mennessä, mutta vieläkin olen sitä mieltä, että minun uskonnollisuus tai uskomattomuuteni on vain minun ja Jumalan välinen asia. Sen vuoksi en kaipaa ketään kertomaan minulle omasta uskonnostaan ja vielä vähemmän tarvitsen minkään sortin käännytysyrityksiä.
Jokainen saa minun puolestani tehdä aivan mitä huvittaa ja myös uskoa, ajatella ja sanoa mitä haluavat. Vain yhdellä ehdolla. Se ei saa loukata tai muuten tuottaa vahinkoa kenellekään. Miettimisen arvoinen juttu on myös se, voisiko saman asian sanoa ihmiselle kasvokkain, vaikka se netin syövereissä vielä tuntuisikin ihan reilulta kommentilta.
Mielestäni myös jokaisella bloggaajalla on oikeus omiin näkemyksiin ja mielipiteisiin. Mielipiteet, ajatukset ja elämän tapakin kun voivat toimia myös yhdistävänä tekijänä. Monessa blogissa juuri se yhteinen elämäntilanne ja elämänkatsomuskin on se tekijä, minkä vuoksi sinne blogiin palataan tai ei palata. Päättyykö ihmisen oikeus omaan elämäntapaansa ja ajatuksiin siinä vaiheessa, kun ryhtyy bloggaajaksi? Saako sadan lukijan blogissa vielä sanoa "en tykkää"?
Äitien kirjoittamia blogeja syynätään kaikista kriittisemmin: jokainen liikenevä minuutti tulisi viettää sen oman kultamussukan kanssa ja yksikin karamelli alle vuoden ikäiselle lapselle on jo vakava asia; äitihän ei silloin selkeästi välitä lastensa suunterveydestä vaikka muuten lapsen hampaita harjailisi ja tarjoaisi xylitol-pastilleja.
Itse olen kuullut ikävän sävyisiä kommentteja, jopa parhaan ystäväni suusta, kun aloitin koulun, joka aika-ajoin vie paljonkin aikaani. Perheemme talous kuitenkin heikkenisi huomattavasti siinä vaiheessa, kun tilille ei enää tipahtaisikaan kuukausittaiset opintotuet. Näin ei saisi julkisesti sanoa tai tunnustaa ajattelevansa, mutta guess what: en ole täydellinen äiti ja joskus kaipaan ihan aikuista seuraa. Nautin myös siitä, kun saan päntätä kokeeseen ja huomaankin pärjääväni siinä hyvin. Olen todella tyytyväinen valitsemaani alaan, ja toivon, että jalkani paranee siihen kuntoon, että joskus pääsen työssäoppimiseen ja joskus tekemään tätä työkseni. Tekisin myös (lähes) mitä tahansa työtä, jos vain jalkani olisi siinä kunnossa, että pystyisin. Yritän tässä kynsin hampain turvata seka omani, mutta ennenkaikkea lasteni tulevaisuuden.
Tulipas avauduttua. Tätä mieltä minä olen, ja sallin myös eriävät mielipiteet. Meillä lapset menevät yhdeksän jälkeen nukkumaan, eikä minua liikuta yhtään, vaikka jossain muualla mentäisiin yhdeltätoista ja toisaalta pikkukakkosen jälkeen, nukkumaan. Täten annan kanssaihmisille, tutuille ja tuntemattomille luvan ajatella esimerkiksi siitä koulutuksesta niin kuin haluavat. Antakaa tekin armoa äideille, bloggaajille ja muille ihmisille. Ihmisiä me kaikki olemme.
J:n puhe on viimeaikoina kehittynyt huimaa vauhtia, ja usein pojan suusta kuulekin pitkiäkin lauseita. Myös keskustelu pojan kanssa alkaa tuntua aina vain mielekkäämmältä, kun pojalta saa lähes aina jonkinlaisen jopa ihan järkevänkin vastauksen. J on todella puhelias, paitsi tietysti silloin kun mummi soittaa ja pitäisi mummille esitellä hienoa puhetaitoa. Tänään aamulla J kömpi viereeni ja sanoi "tykkään äitistä." 
Silmälääkärin tarkastuksessa piilokarsastuksenkin todettiin vähentyneen. Sen kyllä huomaa, kun poika ei enää törmäile niin paljoa, kuin ennen. Kaikenlainen temppuilu ja hyppiminen, potkiminen, huitominen.. kiinnostaa J:tä kovasti. Monta kertaa onkin ollut tarkoitus lähteä lasten kanssa HopLoppiin. Vielä ei kuitenkaan rahatilanne ole antanut myöten ja nyt tietty pitää miettiä, mitä nilkkani kestää ja mitä ei. Lasten onni olisi tietysti kaiken sen hetkisen kivun arvoista.
J:llä todettiin kuukausi pari sitten ärhäkkä korvatulehdus. J oli juuri isänsä kanssa lääkärissä ja sai kolmannen antibioottikuurin, koska oikea korva oli vielä punainen ja samea. Ensikerralla taidan viedä pojan itse lääkäriin ja vaatia lähetteen lastenlääkärille: puolitoista kuukautta jatkunut korvakipu menee jo lapsen kiusaamiseksi. Etenkin, kun J on muuten niin kiltti (ainakin äidin mielestä..;) ) ja on nyt selvästi joinain päivinä erityisen ärtynyt ja itkuinen ja kipeän oloinen. 
E on kasvanut kovasti ja oppinut vielä enemmän. E oppi kävelemään jo pari kuukautta sitten ja puhuu jo satunnaisesti kaksisanaisia lauseita ja osaa paljon yksittäisiä sanoja. E:n lempileluja ovat ainun pehmopuput ja vauvanukke. Yhtenä päivänä E keksi työntää unipupunsa leikkiuuniin ja tarjoili sen sitten meille muille lautasella ja haarukalla :D Tytöllä on tapana hautoa ruokia suussaan. Yhtenäkin iltana tulin koulusta ja huomasin, että tytöllä on jotain suussaan. Pyysin tyttöä heti sylkäisemään kädelleni sen, mitä nyt ikinä suussaan olikaan. Yllätyin, kun sain käteeni vaalean, limaisen pallon, joka osottautui tunti sitten syödyn leivän palaksi.
Taidan suosiolla jatkaa päivitystä eri postauksessa, sillä kerrottavaa on vaikka kuinka paljon; hyviä ja ikäviäkin juttuja. Monta kertaa mietin, kuinka juuri meidän perheellä voikin aina käydä huono tuuri ja tuntuu, että voisimme jo leiriytyä sairaalaan tai terveyskeskukseen, niin paljon kun siellä tuntuu kuluvan aikaa. Sitten muistan, kuinka ihanat lapset minulla on,ja kuinka ihana ja harvinaislaatuinen oma rakas aviomiehenikin on. Terveys on ehkä koetuksella itse kullakin, eikä rahaa koskaan ole liikaa. Mutta meillä on silti toisemme. 
