14. päivä oli siis se pääsykoe, jota olin odottanut kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Olin hankkinut kokonaan uudet vaatteet ja pakannut laukkuani tunnin edellisenä iltana. Pyysin äitiäni vielä soittamaan 6.30 aamulla, jotta lisin varmasti hereillä enkä nukkuisi taas pommiin.
Aamulla olin siis hyvin hereillä ja sain jopa vähän syötyäkin. Laitettuani omat kamppeeni kasaan. syötin vielä E:n. Huomasin kuitenkin kesken ruokailun, että kello on jo 7.30 eli minun olisi pitänyt olla lähtenyt jo kymmenen minuuttia sitten. Kiireellä jätin E:n isänsä hoitoon ja heitin laukun olalle ja takin päälleni.
Ratikka meni nenäni edestä, ja jouduin istumaan hetken odottaessani seuraavan lähtöä. Olin jo hieman jäljessä aikataulusta. Meinasin unohtua kokonaan ratikkaan, ja jossain Senaatin torin kohdalla rupesin miettimään, että millähän pysäkillä sitä pitikään jäädä... Onnistuin kuitenkin jäämään oikealla pysäkillä eli Ylioppilas talolla pois. Löysin seuraavankin ratikan pysäkin suht nopeasti, mutta taas oli odoteltava kymmenisen minuuttia. Aikaa oli kuitenkin niin, että olisin täpärästi ehtinyt.
Ajoin kuitenkin oikean pysäkkini ohi. Pasilan aseman kohdalla rupesin ihmettelemään, että miten kello on jo noin paljon ja miksei tämä vieläkään ole pysähtynyt minun pysäkilleni. Paniikissa soitin kotiin miehelleni ja kysyin, mikä tulee Pasilan aseman jälkeen. Meinasin saada hermoromahduksen siinä kohtaa, kun mies kysyy, mitä sinä siellä teet kun oikea pysäkki olisi ollut kauan sitten. Onneksi ratikka kuitenkin kääntyi takaisin ja parin pysäkin päästä tuli taas oikea pysäkki. Soitin myös koulun toimistoon ja kerroin olevani myöhässä. Nainen puhelimessa sanoi, että 15 minuuttia saa olla myöhässä. Kello kuitenkin tikitti jo 8.40, kun paikalla olisi pitänyt olla 8.30.
Jäin oikealla pysäkillä pois ja kävelin ensin tien toiseen päähän. Paniikissa taas .Kello tikitti koko ajan eteenpäin. Vilkuili kujan päästä kumpaankin suuntaan, enkä nähnyt edes tienviittaa että olisin tiennyt, missä olen. Käännyin ympäri ja kävelin toiseen suuntaan. Olin helpottunut, kun löysin rakennuksen, jonka ovissa luki Edupoli. Kun pääsin sisälle, kello näytti 8.43... Onneksi kuitenkin nimenhuudossa oltiin vasta S-kirjaimen kohdalla ja oma sukunimeni alkaa Ö:llä. Ehdin siis täpärästi!
Kirjalliset kokeet sisälsivät sanaryhmä-, matikka-. sarjakuva- ja loogista ajattelua mittaavia tehtäviä. Sanaryhmissä (vaikka omasta mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvä äidinkielessä) viimeiset ryhmät tuottivat päänvaivaa. Matikassa plus-, miinus- ja jakotehtävät menivät hyvin, kun taas kertolaskuista sain ehkä yhden ratkaistua. Sarjakuvatehtävässä piti laittaa tapahtumat oikeaan järjestyksen. Loppua kohden ne vaikeutuivat toden teolla, enkä saanut tehtyä niitä kuin vähän yli puolen välin. Samoin logiikka tehtävissä joissakin kohden jouduin vähän arpomaan.Näitä tehtäviä ei kuulemma kuitenkaan ole tarkoituskaan ehtiä tehdä aivan loppuun. Enkä kuulemma ollut ainoa, jolle kertolaskut tuottivat ongelmia.
Seuraavaksi oli vuorossa "luonnetestit" eli piirtämis- ja kirjoitustehtäviä, joissa ei enää ollutkaan oikeita tai vääriä vastauksia. Piirtämistehtävässä piti taas jatkaa annettuja kuvioita loppuun asti. Aikaa oli ensin 10 minuuttia, ja sitten sama tehtävä uudestaan viidessä minuutissa. Ensimmäisenkin paperin kohdalla oli vaikea keksiä, mitä piirtää. Toisessa tehtävässä piti taas keksiä uudet kuvat... Vain yksi ruutu jäi kuitenkin piirtämättä. Olisi hauska tietää, mitä piirrokseni kertovat minusta ja luonteestani! Olisi myös mielenkiintoista verrata, miten nyt piirtämäni kuvat eroavat puolitoista vuotta sitten samassa kokeessa piirtämistäni. Lauseentäydennys tehtävästä mieleeni jäi lause "Salaa suunnittelen.." Heti tuli mieleen, että mitähän Breivik olisi siihen kohtaan kirjoittanut. Luultavasti kuitenkin aivan eri juttuja, kuin minä. Essee-tehtävään sain ranne krampaten kirjoitettua kymmenessä minuutissa yllättävän paljon.
Psykologin ja opettajan haastatteluja joutui taas odottelemaan yli tunnin. Minua odottelu ei haitannut, sillä olin varannut mukaan keskeneräisen neuleen. En kuitenkaan joutunut kaivamaan sitä esiin, sillä muiden hakijoiden kanssa riitti puhuttavaa. Toisin oli edellisen kerran, kun osallistuin samoihin kokeisiin: Teinit puhuivat kutakuinkin edellisen viikonlopun ryyppy reissuista kun itse istuin virkkaamassa maha pystyssä.
Psykologin haastattelu ei kestänyt kauaa. Psykologi suurinpiirtein selasi koepapaerini läpi ja totesi, että opiskeluvalmiuteni vaukuttaisivat hyviltä (Jesss!!!) ja kysyi, miten lasten hoito järjestettäisiin. Olin odottanut paljon pidempää keskustelua tai keskustelua ylipäätään.
Opettajan haastattelussa oli sama juttu, tuntui että opettaja vain kysyi muutaman kysymyksen ja täydensi lomakkeensa. Pääsykoe kutsussa oli pyydetty ottamaan mukaan kopiot koulu- ja työtodistuksista. Olin kuvitellut, että ne olisivat jääneet opettajalle, kun nimenomaan pyydettiin kopioita! Opettaja ei kuitenkaan edes halunnut nähdä alkuperäisiä todistuksia, vaikka siitä kysyinkin.
Ihan onnistunut olo kaikesta huolimatta jäi. Ainakin tiedän, että ensikerralla pitää kerrata kertolaskuja ennen koetta ja tulostaa se hemmetin pysäkkiaikataulu, etten varmasti aja pysäkkini ohi. Olen kuitenkin tehnyt parhaani, eikä nyt voi muuta kuin odottaa ja toivoa...
Tähän hommaan onkin sitten mennyt koko viikko. Aluksi ongelmia oli häntäpään knssa, siiten käärmeen tasaisen täytön kanssa ja loppuun vielä pää ja kieli tuottivat päänvaivaa. Päähän en ole ehkä vieläkään aivan tyytyväinen, mutta sen korjaan sitten ehkä vanun vaihdon yhteydessä. Jos koskaan. 
J hokee äitiä ja äidin variaatioita koko ajan. Jatkuvasti saa olla kysymässä, että mitä, J? J on myös ottanut tavaksi ottaa äidin tai iskän sormesta kiinni ja painaa sillä esimerkiksi dvd-soittimen nappuloita. 
Eilen täytti E:kin jo viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tämä kaikki aika on mennyt? Tuntuu, että E ihan vasta oli vastasyntynyt ja omissa maailmoissaan, ja että E vasta nyt juuri olisi alkanut ottamaan kontaktia ja jotenkin "herännyt" tähän maailmaan.
PS. Katsokaa noita ihania silmiä!! 
Pieni
taiteija oli yltä-päältä maalissa. Kädenjälkien painaminen on yllättävän
vaikeaa, kun E vetää vielä kätensä niin nyrkkiin. J:ltä touhu
luonnistui jo paljon paremmin. Ei voinut kuin hymyillä, kun näki miten
poika selvästi nautti saadessaan jotain paperiin. Leikin loppu olikin
sitten todella ikävä juttu... Jotenkin tuo pieni sotkuisuus kuitenkin kuuluu asiaan, kun kyse on lapsen tekemästä jutusta :)
Torstaisen äiti-ryhmän jälkeen kurvasin kiirellä etsimään J:lle talvihaalaria. Olin juuri edellisenä päivänä katsonut säätiedotuksen lupailevan nollaa ja vielä kylmempää. Olin varmaan alitajuisesti toivonut, että talvi olisikin tältä vuodelta peruttu.. Vaan eipä auttanut toiveet kun eilen herätessä oli maa jo valkea. Pah.
J:lle löytyi sopiva haalari H&M:ltä. Olen varmaan huono ihminen, mutta en ymmärrä, miksi lasten haalareihin pitäisi laittaa satoja euroja. Ainakaan omien lapsieni ei tarvitse se kyseinen haalari päällä missään sukellella, joten veden kestävyyden ei tarvitse olla aivan huippu luokkaa. J:llä on myös varahaalari, eli jos tuo uusi kuitenkin pääsee kastumaan niin toisen saa siksi aikaa käyttöön kun parempi kuivuu. Tämä touhu on mennyt hienolla merkillä rahastukseksi. Miksi lapsen haalarin kestävyyden pitäisi olla huippuluokkaa, kun ei se kuitenkaan mene kuin sen yhden talven päälle? Itse en tahdo pukea E.tä siniseen, joten J:n vanhat menee suoraan kirpparille tai Uffille. Harva myöskään säilyttää haalareita paria vuotta seuraavalle mukulalle? 
E oli taas alkanut rohista lauantaina ja maanantaina kuulosti jo niin pahalta, että lähdimme taas lastenklinikalle päivystykseen. Jo ilmottautumistiskillä hoitaja kuunteli E.n keuhkoja ja totesi että taas on henki ahtaalla. Lääkäri teki täyden tutkimuksen, otettiin tulehdusasrvot ja E sai sekä Ventolinea että adrenaliinia spiralla. Hoitajaopiskelija imi vielä limaa E:n kurkusta ja nenästä ja sitten pääsimmekin kotiin.
Eilen aloin myös tuntemaan toispuolelisia alavatsakipuja ja pahoinvointia. Tänään lähdin siis itsekin terveyskeskuspäivystykseen ja siellä lääkäri kuunteli keuhkot, sydämen ja paineli vatsan. Lisäksi lääkäri teki myös muita tutkimuksia ja päätti lähettää Naistenklinikalle päivystykseen.Siellä lääkäri epäili tutkimuksen jälkeen kipujen johtuvan Endometrioosista. Sehän tästä vielä puuttuikin..
Tulehdusarvot ovat hyvät, ja lääkäri antaa meille luvan lähteä kotiin. Vähän ajan päästä lääkäri kysyy, olemmeko tavanneet jossain ja kerron hänen hoitaneen E:tä juuri syntymän jälkeen. Lääkäri kyselee, miten meillä on mennyt ja kehuu E:tä isoksi. Iso E ei kyllä ole vieläkään, mutta painaa kuitenkin jo 5010g. Jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt kiittää lääkäriä E:n hengen pelastamisesta, mutta enpä saanut taas suutani oikeassa kohtaa.
M kävi lauantaina ostamassa sen ilmankostuttimen. Jo nyt se tuntuu korvaamattomalta: E.n tukkoisuus. on sen avulla helpottanut öisinkin paljon. Ja äiti on myös tyytyväinen kun sitä tuttia ei tarvitse joka kolmas sekunti olla työntämässä suuhun ja heiluttaa kehtoa puoltatuntia jokaisen herätyksen jälkeen.
Täytin eilen hakemuksen sinne iltakouluun. Tällä hetkellä olen
sillä mielellä, että aloitan sen kuolun tammikuussa jos vain suinkin
pääsen. Mieli voi kuitenkin muuttua vielä moneen otteeseen. Onneksi
kuitenkin opiskelupaikan voi perua, vaikka sen saisikin. Tai toisaalta
miettiä muita ratkaisuja, jos koulun ja kodin yhdistäminen ei toimikaan
niin kuin olen kuvitellut. 
J oli saanut käsiinsä ainoan ehjän hiuspantani. J:n tutkimuksen jälkeen panta oli vähemmän käyttökelpoinen, joten kävin kotimatkalla ostamassa muutaman pannan ja hainhampaita jotta saan pidettyä hapsottavat hiukset pois industrialista. Aijemmin käytin vain hirveästi hiuslakkaa, mutta se ei tuoreen lävistyksen kanssa ole oikein hyvä vaihtoehto. 
Jaakko yski ikävästi vielä torstainakin, joten päätimme olla lähtemättä äitiryhmään. Sen sijaan ulkoilimme kotipihalla; rakensimme hiekkakakkuja, keinuimme ja laskimme liukumäkeä. Vähän ajan päästä J:tä rupesi kyllästyttämään ne touhut ja E:kin kitisi, joten lähdimme pihan toiselle puolelle kävelylle. Maassa lojui paljon lehtiä, joita J tutki tarkasti. Maasta löytyi myös hevoskastanjoita. Ilahduin jostain syystä niistä paljon, muistelisin että päiväkodin pihalla tai päiväkoti matkan varrella on myös ollut niitä? Muutama vuosi sitten Saksan matkalla niitä löytyi myös paljon. Ja kun suurimman osan elämästäni olen pohjoissuomessa asunut, kaikki muut kuin männyn kävyt alkavat olla jo nähtävyys.
Torsta-perjantai välisenä yönä E nukkui kauhean huonosti. Reppana on vieläkin niin räkäinen, ettei pystyasennossa nukkumisestakaan paljoa apua ole. Nenäfriidalla räkää saa jonkin verran poistettua, mutta edelleen tuntuu, että sitä jää nenään vaikka kuinka paljon. Yöllisen heräilyn jälkeen päätin, että nyt meillekin hankitaan sitten se ilman kostuttaja että saadaan kaikki nukuttua paremmin. Uskon, että se maksaa itsensä takaisin jo tämän talven flunssien aikana.
Ihmettelin myös, kun lääkäri alkoi itse riisua E:tä: useimmat lääkärit odottavat, että minä teen sen tai kehottavat tekemään niin ellen itse aloita. Lääkäri kuunteli E:n keuhkot ja tutki sen jälkeen korvat. Toinen korvista punoitti, joten saimme reseptin korvatippoihin ja kehoituksen käydä loppuviikosta vielä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa korvat. Lääkärin kanssa puhumme vielä hetken ja kerron nostaneeni E:n sängynpäätä ylemmäs ja istuneeni kuuman suihkun höyryssä hänen kanssaan. Jotenkin jäi sellainen kuva, että lääkäri ihmetteli, kun olin osannut hoitaa lasten flunssaa itse. Toteankin lääkärille, että toisella kierroksella nämä asiat ovat jo aika hyvin mielessä. 
