Hyvästi, pyykkitupa

Muutin pois kotoa, kun aloitin lukion. Pesin pyykkini pyykkituvassa, joka sijaitsi eri rakennuksessa. Seuraavalla asuinpaikallani oli sama juttu. Kun muutin mieheni kanssa yhteen, pyykkitupa oli toisessa rapussa. Samoin nyt.

Neljä vuotta olen raahannut märkiä, kuivia, likaisia ja puhtaita pyykkejä edestakaisin. Joka kerta, kun koneeseen/koneisiin/rahastimeen on tullut vika, on pitänyt miettiä että missähän ne pyykit pesee. Paniikki on noussut sitä mukaa, kun puhtaat alus- ja päällivaatteet ovat loppuneet kaapista.

Voitte siis varmaan kuvitella, että kolmihenkisen perheen vaatehuollon pyöritys on ollut pienestä kiinni. E:n synnyttyä katkesi kamelin selkä. Sen kamelin, joka niitä pyykkejä raijasi pyykkituvan, koneen ja kuivausrummun väliä kyllästymiseen asti. Yhden pienen koneellisen sijaan nyt pestävää onkin kaksi kukkurallista pyykkikoria viikossa, poislukien pyyhkeet, lakanat ja rätit.

Vähän aikaa sitten esitimme siis vienon avunpyynnön meidän kummankin suvulle. Aluksi oli tarkoitus odottaa jouluun ja välipäiviin, kun äitini tulee pohjoisesta käymään. Viimeinen niitti tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun aijottuna pyykkipäivänä se hemmetin rahastin oli taas rikki. Rahastin kuitenkin korjattiin, ja pyykitkin saatiin pestyä parin päivän päästä. Siinä vaiheessa, kun rahastimeen oli soitettu seitsemän kertaa, oli kumpikin kone vihdoin päällä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun ne puhelut maksoivat 1,4 euroa kappale. Syy, miksi M niin monta puhelua soitti, oli se, että toinen kone meni päälle ensimmäisellä soittamalla ja toinen vasta sillä seitsemännellä.

No, kuitenkin. Tänään kaksi riuskaa miestä soitti ovikelloa puolenpäivän aikaa ja raijasivat upouuden, ikioman pyykkikoneemme sisään ja asensivat paikoilleen. Neljän vuoden pyykkien roudaamisen jälkeen olen todella kiitollinen ja tyytyväinen tähän koneeseen. Elämä kahden lapsen kanssa on hemmetin paljon helpompaa.