Päivystyksestä päivää.

Viime perjantaina päivystyksessä lääkäri määräsi E:lle korvatipat. Tämän viikon lopulla oli myös määrä käydä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa, ovatko korvat parantuneet.

Terveyskeskuksen päivystyksessä hoitajalle pääsyä odotellessa suunnilleen kymmen vuotias poika katsoo nukkuvaa E:tä ja kysyy, onko se avannut silmiään vielä kertaakaan. Vähän virnuillen selitän, että ihmisvauvat avaavat kyllä silmät pian syntymän jälkeen, mutta että koiran- ja kissanpennuilla siihen menee pari viikkoa. Sitten poika alkaa intoilemaan E:n haukotuksesta ja kysyy, onko sillä vielä yhtään hammasta. Taas selitän että ei, yleensä vasta yli puolivuotiaana  tulee ensimmäiset hampaat. Jotenkin ihanalla tavalla utelias tuo pikkupoika. Ei taida lähipiirissä olla kovin paljoa vauvoja :')

Hoitaja kysyy, onko E ollut vielä jotenkin erityisen itkuinen korvatulehduksen vuoksi. Sanon, että en tiedä, E kun on koliikkivauva ja itkee muutenkin niin paljon. Kerron, että E on alkanut rohisemaan ikävästi, aivan kuin kuin kurkussa olisi limaa mutta E ei ihan saa sitä yskimällä pois. Hoitaja laittaa E:n saman lääkärin vastaanotolle, joka hoiti E.n vaippaihottumaa. 

Lääkäri tutkii E:n korvat ja toteaa niiden olevan aivan karstoittuneet kuivuneista korvatipoista. Kerron, että ihan päivystyslääkärin ohjeen mukaan niitä laitettiin ja että itsekin vähän mietin sitä siinä vaiheessa, kun E:n korvan ulkopuolellakin alkoi olla valkoista, kuivunutta töhnää. Se vähä, mitä lääkäri näkee, on  kuitenkin tervettä. Sitten lääkäri kuunteli hengityksen ja keuhkot; äänet olivat kuulemma puhtaat. Pian kuitenkin E alkaa rohista niin, että sen kuulee paljaalla korvallakin ja lääkäri huomaa E:n hengittävän vaivalloisesti ja käyttävän siihen apulihaksia. Lisäksi E vaikuttaa koko tutkimuksen ajan todella väsyneeltä. Yölläkin E nukkui 8 tuntia putkeen. Saamme lääkäriltä lähetteen pediatrille Lastenklinikan päivystykseen. 

Ennen lähtöä vaihdoin E:n vaipan. Vaippa oli vuotanut yli, joten vaihtoon menivät myös vaatteet. Juuri kun aamulla olin vaihtanut vaihtovaatteiksi karseat, ylisuuret kirkkaan pinkit housut vaihtamatta kuienkaan bodyä. Loppu päivän E:llä siis on päällä body, joka menee juuri ja juuri päälle ja jonka rinnassa on iso rauta-lääkkeestä tullut läikkä. Hävttää, kun näyttää siltä että E:n vaatteet olisivat oikeasti likaiset vaikka rautalääkkeellä tuleekin pesun kestäviä, ikävän värisiä tahroja, vaikka kuinka koittaisi varoa.

Lastenklinikalla lääkäri taas kuuntelee E:n hengityksen ja keuhkot samalla kun hoitaja kytkee E:n saturaatiomittariin. Mittari onneksi näyttää ihan hyviä lukemia. Keuhkoista kuitenkin kuuluu pientä narinaa, joten lääkäri määrää E:llekin ventolinea. Hoitaja huolehtii syrjäisemmän paikan E.n syöttöä varten ja tuo minulle vielä mehuakin. Sen jälkeen otetaan vielä verikoe, jossa varmistetaan ettei E.llä ole tulehduksia.

Tulehdusarvot ovat hyvät, ja lääkäri antaa meille luvan lähteä kotiin. Vähän ajan päästä lääkäri kysyy, olemmeko tavanneet jossain ja kerron hänen hoitaneen E:tä juuri syntymän jälkeen. Lääkäri kyselee, miten meillä on mennyt ja kehuu E:tä isoksi. Iso E ei kyllä ole vieläkään, mutta painaa kuitenkin jo 5010g. Jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt kiittää lääkäriä E:n hengen pelastamisesta, mutta enpä saanut taas suutani oikeassa kohtaa.

 Jo kolmas kerta kahden viikon sisään päivystyksessä. Jos vaikka pikkuhiljaa helpottaisi tämä tauti, tai jos kaikki saisivat hengitettyä..