Teiniäideistä

Vaikea aihe. Olen moneen kertaan aloittanut kirjoituksen tästä aiheesta, mutta jotenkin sanat eivät vain tule oikein. Tämä aihe siis nousi pinnalle omassakin elämässäni, kun kuulin entisen koulukaverini odottavan lasta samanikäisenä kuin itsekin aloin J:tä odottaa. 

Hassua ja surullista huomata, kuinka kaikki neuvot kaikuvat kuuroille korville. Muistan kuinka vuosi sitten luin tätä palstaa ja itse tietysti puhuin nuorten äitien puolesta. On tullut tässä pakon edessä kypsyttyä sen verran, että huomaan olevani täysin päinvastaisessa leirissä.

En osaa onnitella heitä. Totta kai lapsi on aina lahja, vaikken luomiskertomukseen uskokaan.  Toiset eivät saa lapsia vaikka kuinka yrittäisivät. Toiset saavat, vaikka sitten liian nuorena. Vaikka murrosikä olisikin jäänyt taakse, ei teini-ikä välttämättä ole jäänyt taakse. Itsekin kyllä lopetin juomisen ja tupakan polton kuin seinään saadessani tietää raskaudesta. En tosin pidä sitä erityisenä osoituksena kypsyydestä tai merkkinä vastuun otosta: tein vain mitä tilanteessa piti. Vaikka olinkin täisi-ikäinen, olin kaukana aikuisesta: en suostunut uskomaan, että joku voisi tietää minua paremmin. Koin olevani nuori ja siksi parempi ja pystyvämpi äidiksi kuin muut. Teiniäiti minäkin siis olin; jos en ikäni puolesta, niin mieleltäni kyllä.

Puolustelin lapsen hankinta-päätöstäni joka käänteessä. Lempiargumenttejani taisi olla että nuorena jaksaa ja että ei lapsi tarvitse rahaa, vaan rakkautta. 

Nyt huomaan, kuinka naiivi ja typerä olin; tokihan nuorena jaksaa kukkua yömyöhälle juhlimassa, mutta seuraavana aamuna tai päivällä voikin sitten ottaa vahingon takaisin ja nukkua vaikka kellon ympäri. Yhden yön jaksaa kuka tahansa, mutta entä seuraava päivä? Tai yö? Vaatii ihan varmasti veronsa myös parikymppiseltä, kun vähään  aikaan ei saa nukuttua neljää tuntia pidempään. Pyykkäykseen ja siivoukseenkin saa lapsen kanssa kulumaan enemmän aikaa, eivätkä ne hommat hoida itseään vain kylkeä kääntämällä. 

Tietysti rakkaus on perheessä kaiken a ja o. Mutta rakkaudella ei osteta kenellekään uusia kenkiä tai haalaria talveksi. Eikä pinnasänkyä tai hoitopöytää, vainuista puhumattakaan. Ruoan sanotaan olevan rakkaudella tehty, mutta rahalla sen yleensä valitettavasti joutuu ostamaan. Lapsi antaa paljon, mutta kyllä sen eteen täytyy monta kertaa uhrautuakin: Ostin J:lle uudet ulkohousut ulkona konttausta varten. Samoin takin ja pari hattua kesäksi. Eivät olleet kalleinta merkkiä, mutta eipähän silti jäänyt rahaa ostaa minulle tai miehelleni uusia kenkiä. Molempien kengät ovat nähneet parhaat päivänsä vuosi sitten ja omista kengistäni saan rakkoja. Pari kertaa olemme miehen kanssa syöneet kuukauden kaurapuuroa, että rahat riittäisivät J:n ruokaan. Ei ollut kovin kivaa. 

Ennen J.n syntymää ajattelin, että äitiyspakkauksen haalari kelpaa hyvin, samoin kuin kirpparilta ostetut vaatteet. Samoin tuttavalta saadut hoitopöydät ja pinnasänky olivat ihan kelvollisia. Nyt olen kuitenkin useinkin huomannut miettiväni, kuinka mukavaa olisi, jos olisi varaa antaa lapselleen uutta ja kiiltävää, eikä aina vain toisen vanhaa. Olisi niin paljon helpompaa marssia markettiin ostamaan sadalla eurolla värikäs ja hieno haalari, kuin metsästää kelvollista kissojen ja koirien kanssa kirpparilta. Kirpparilta saattaa löytää kalliin ja hyvän halvalla, mutta kaupasta ostettaessa hinta kertoo useimmiten laadusta.

En kadu J.tä millään tavalla. Rakastan poikaani äärettömästi, samoin kuin tulen rakastamaan pikkusiskoansakin. Toivon vain, että olisin kuunnellut muiden neuvoja enkä olisi lähtenyt todistelemaan, että kyllä minä pärjään ja pystyn! Mutta kun teini olin, niin eihän muiden neuvot ole kuin ärsyttävää ininää omien mielipiteiden rinnalla. Vain odottamalla pari vuotta ja käymällä koulut loppuun ja ehkä tekemällä vähän aikaa töitäkin, olisin voinut antaa lapsilleni paljon enemmän. 

Ainoa hyvä asia, mitä voin päätöksestäni sanoa, on että minulla oli mies, jonka olin tuntenut jo 11-12 vuotiaasta. Seurusteltukin oli pidenpään. Mutta yhdessä oltiin asuttu silloin puolivuotta, kun raskaus selvisi. Jälkeen päin ajateltuna, olisi ollut helpompaa saada rauhassa tutustua toiseen asuinkumppanina ja saada yhteinen arki rullaamaan ennen kuin yhtälöön lisää lapsen. Yhteiselo on vasta J:n syntymän jälkeen, tai no, puolen vuoden sisällä,  lähtenyt tosiaan sujumaan. Nyt voin jo sanoa, että yhteinen arkemme tosiaan toimii. Ei se tietenkään täydellistä ole, mutta ainakin molemmat osaavat olla hiljaa, kun toisella on paha päivä ;)

Yhteenvetona voisin sanoa, että ei ole oikeaa ikää hankkia lapsia. Nuorena se onnistuu helpommin, kuin vanhana. Mutta helpompaa se on, kun on edes jotain valmiina ennen lapsen syntymää. Lyhyesti siis, lapsia kannattaa hankkia siinä vaiheessa, kun on täysi-ikäinen ja tuntee olevansa mieleltäänkin oikeasti AIKUINEN. Vanhemmuuteen kasvetaan jokaisen lapsen myötä, mutta ei siinä samalla pitäisi joutua aikuistumaan. Kaikesta selviää, mutta pitääkö tosiaan kiivetä perse edellä puuhun?

Toivottavasti tällä nyt on jotain vaikutusta ja joku, joka suunnittelee lapsen hankintaa ala-ikäisenä tai vähän vanhempanakin, miettii asiaa vielä useamman kerran. Omaa päätäni ei olisi saanut käännettyä kirveelläkään, ja nyt on myöhäistä katua. Joku muu voi vielä tehdä paremman, ellei oikean, päätöksen.