Vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja ja allergia oireita

Eilen oli "vihdoin" niin kylmä, että saattoi laittaa lapsille toppapuvut päälle. J:llä haalarin virkaa toimitti  viimevuotinen sininen ja E:llle ostin facebook-kirpparilta ihanan vaaleanpunaisen unelman. E näytti aivan mainiolta haalari päällä: Vaalean punaiselta, palleroiselta vaahtokarkilta. 

Posti toi jo useampi päivä sitten kirjeen, että E on saanut hoitopaikan samasta ryhmästä, kuin J. Olen tyytyväinen, ettei tarvitse viedä lapsia kahteen eri toimipisteeseen. Itse olen menossa 10. päivä opon luokse. Joudun mahdollisesti keskeyttämään opinnot muutamaksi viikoksi, kun muut ovat työssäoppimisjaksolla. Toisaalta olen iloinen mahdollisesti tulevasta tauosta ja siitä, että meille jää mieheni kanssa ehkä enemmän kahdenkeskistäkin aikaa. Mutta toisaalta odotan kauhulla, että mitä ihmettä teen päivisin, kun ei tarvitse hoitaa ketää tai siivota kenenkään jälkiä (ainakaan yhtä paljon kuin ennen). Nilkan kuntoutus uimisen avulla on ainoa suunnitelmani sille ajalle. Mökkihöperöityminen uhkaa..

J leipoo joulun ensimmäisiä pipareita

E.n mielestä piparitaikina ei tainnut olla kovin hyvää

J on kärsinyt syksystä lähtien epämääräisestä, kutisevasta ihottumasta. Joskus sen näytti laukaisevan jokin ruoka, mutta seuraavalla kerralla samasta ruoasta ei sitten tullutkaan mitään. Pahimman säikähdyksen taisi aiheuttaa, kun tarhasta soitettiin kesken päivän: J oli saanut ihottumaa käsiinsä, josta se oli levinnyt suun ympärille ja naamakin oli turvonnut. Onneksi pahin alkoi olla ohi, kun Isi ehti koululta tarhalle. 

Onneksi tällaiset reaktiot eivät ole sen jälkeen yhtä voimakkaina toistuneet. Nyttemmin kaavaksi näyttää muodostuneen, että J:n selkä kutisee joka ilta suihkun jälkeen. Välillä pelkkä perusvoide on auttanut, välillä taas on pitänyt ottaa käyttöön koko arsenaali bephanthen anti-exem- voiteesta kortisoniin ja Zyrtec-tippoihin. Säälittää vain tuo poika, kun on oppinut kulkemaan huonekaluja ja seiniä pitkin, kun oikein kutisee :/

E:kin on saanut oman osansa ihottumista. Vauvana E:llä oli kova vaippaihottuma, joka kuitenkin helpotti kiinteiden ruokien aloituksen jälkeen ja armottomilla rasvakerroksilla. Viikko pari sitten huomasimme, että E:llä on ihottumaa takapuolessa. Rasvauksesta huolimatta vaiva näytti leviävän jalkoihin ja käsiinkin, jolloin oli mietittävä uusia ratkaisuja. Olin todella epäuskoinen, kun mies ehdotti, että E:n maito vaihdettaisiin luomuun. Ja vielä yllättyneempi olin, kun ihottuma, tai siis maitorupi, sillä hävisi. Vielä olen kuitenkin epäileväinen koko homman suhteen.

Perhettämme katsoessa ei voi erehtyä isästä: Isällä on itsellään käsissä parantumaton ihottuma ja olkavarsissaan toisenlaista, myöskin pitkäaikaista, ihottumaa. Ja lapsena M oli myös                                                                                                          atoopikko..

Antibioottikuureja ja pupupaisteja

Blogi on viimeaikoina pyörinyt vain nilkan ja käsitöiden ympärillä. Mielessä on monta kertaa ollut kirjoittaa lapsista; he kun ovat kasvaneet ja oppineet todella paljon joten kerrottavaa olisi ollut monet kerrat. Ennen kouluun lähtöä iltapäivällä, on kuitenkin ollut niin kiire siivouksen, ruoan laiton ynnä muun kanssa, että blogi ei ole ollut ensimmäisenä mielessä. Illalla koulusta tultua aika on mennyt lasten, telkkarin ja käsitöiden parissa ja hupsista, kello onkin ollut 12 tai yli kun on viimein osannut mennä hammaspesulle. Viikonloppuisin aika on mennyt kokeisiin lukiessa tai esseitä vääntäessä.

J:n puhe on viimeaikoina kehittynyt huimaa vauhtia, ja usein pojan suusta kuulekin pitkiäkin lauseita. Myös keskustelu pojan kanssa alkaa tuntua aina vain mielekkäämmältä, kun pojalta saa lähes aina jonkinlaisen jopa ihan järkevänkin vastauksen. J on todella puhelias, paitsi tietysti silloin kun mummi soittaa ja pitäisi mummille esitellä hienoa puhetaitoa.  Tänään aamulla J kömpi viereeni ja sanoi "tykkään äitistä." 

Silmälääkärin tarkastuksessa piilokarsastuksenkin todettiin vähentyneen. Sen kyllä huomaa, kun poika ei enää törmäile niin paljoa, kuin ennen. Kaikenlainen temppuilu ja hyppiminen, potkiminen, huitominen.. kiinnostaa J:tä kovasti. Monta kertaa onkin ollut tarkoitus lähteä lasten kanssa HopLoppiin. Vielä ei kuitenkaan rahatilanne ole antanut myöten ja nyt tietty pitää miettiä, mitä nilkkani kestää ja mitä ei. Lasten onni olisi tietysti kaiken sen hetkisen kivun arvoista.

J:llä todettiin kuukausi pari sitten ärhäkkä korvatulehdus. J oli juuri isänsä kanssa lääkärissä ja sai kolmannen antibioottikuurin, koska oikea korva oli vielä punainen ja samea. Ensikerralla taidan viedä pojan itse lääkäriin ja vaatia lähetteen lastenlääkärille: puolitoista kuukautta jatkunut korvakipu menee jo lapsen kiusaamiseksi. Etenkin, kun J on muuten niin kiltti (ainakin äidin mielestä..;) ) ja on nyt selvästi joinain päivinä erityisen ärtynyt ja itkuinen ja kipeän oloinen. 

E on kasvanut kovasti ja oppinut vielä enemmän. E oppi kävelemään jo pari kuukautta sitten ja puhuu jo satunnaisesti kaksisanaisia lauseita ja osaa paljon yksittäisiä sanoja. E:n lempileluja ovat ainun pehmopuput ja vauvanukke. Yhtenä päivänä E keksi työntää unipupunsa leikkiuuniin ja tarjoili sen sitten meille muille lautasella ja haarukalla :D Tytöllä on tapana hautoa ruokia suussaan. Yhtenäkin iltana tulin koulusta ja huomasin, että tytöllä on jotain suussaan. Pyysin tyttöä heti sylkäisemään kädelleni sen, mitä nyt ikinä suussaan olikaan. Yllätyin, kun sain käteeni vaalean, limaisen pallon, joka osottautui tunti sitten syödyn leivän palaksi.

Taidan suosiolla jatkaa päivitystä eri postauksessa, sillä kerrottavaa on vaikka kuinka paljon; hyviä ja ikäviäkin juttuja. Monta kertaa mietin, kuinka juuri meidän perheellä voikin aina käydä huono tuuri ja tuntuu, että voisimme jo leiriytyä sairaalaan tai terveyskeskukseen, niin paljon kun siellä tuntuu kuluvan aikaa. Sitten muistan, kuinka ihanat lapset minulla on,ja kuinka ihana ja harvinaislaatuinen oma rakas aviomiehenikin on. Terveys on ehkä koetuksella itse kullakin, eikä rahaa koskaan ole liikaa. Mutta meillä on silti toisemme. 

Saako bloggaajalla olla mielipiteitä?

Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa, joskin nilkan tilanne on edelleen yhtä karmaisevan näköinen kuin leikkauksen jälkeenkin, mitä nyt entistä enemmän mustelmia. Koulussa on hirmuinen kiire ja myös koti alkaa olla "vähemmän siisti" kuin sen toivoisin olevan. Lapset ovat välillä vähän turhankin riehakkaita mutta silti ihania ja niin rakkaita.

Jalkaa parannellessa on tullut myös vietettyä enemmän aikaa blogien (lähinnä muiden kuin oman) ihmeellisiessä maailmassa. Eilen törmäsin erään blogin facebook-sivuilla asiaan, joka pisti ainakin minut miettimään.

En tiedä, johtuuko nuoruudestani, mutta minulla on paljon mielipiteitä ja osa niistä hyvinkin vahvoja. Joistain asioista minulla taas ei ole mitään tietoa, eikä mitään mielipidettäkään. Yleisesti ottaen elämän katsomukseeni kuitenkin kuuluu, että lasten kärsimys on aina todella epäoikeudenmukaista. Olen itse nähnyt omien lapsieni kärsivän sairaalassa, enkä keksi yhtäkään syytä, miksi omani tai muidenkaan lapset olisivat koskaan sellaista ansainneet. Toinen asia, jossa kantani on vahva, on uskonnot. Itse erosin kirkosta tultuani täysi-ikäiseksi. Suhtautumiseni eri uskontokuntien edustajiin on varmasti lieventynyt tähän mennessä, mutta vieläkin olen sitä mieltä, että minun uskonnollisuus tai uskomattomuuteni on vain minun ja Jumalan välinen asia. Sen vuoksi en kaipaa ketään kertomaan minulle omasta uskonnostaan ja vielä vähemmän tarvitsen minkään sortin käännytysyrityksiä. 

Jokainen saa minun puolestani tehdä aivan mitä huvittaa ja myös uskoa, ajatella ja sanoa mitä haluavat. Vain yhdellä ehdolla. Se ei saa loukata tai muuten tuottaa vahinkoa kenellekään. Miettimisen arvoinen juttu on myös se, voisiko saman asian sanoa ihmiselle kasvokkain, vaikka se netin syövereissä vielä tuntuisikin ihan reilulta kommentilta.

Mielestäni myös jokaisella bloggaajalla on oikeus omiin näkemyksiin ja mielipiteisiin. Mielipiteet, ajatukset ja elämän tapakin kun voivat toimia myös yhdistävänä tekijänä. Monessa blogissa juuri se yhteinen elämäntilanne ja elämänkatsomuskin on se tekijä, minkä vuoksi sinne blogiin palataan tai ei palata.  Päättyykö ihmisen oikeus omaan elämäntapaansa ja ajatuksiin siinä vaiheessa, kun ryhtyy bloggaajaksi? Saako sadan lukijan blogissa vielä sanoa "en tykkää"?

Äitien kirjoittamia blogeja syynätään kaikista kriittisemmin: jokainen liikenevä minuutti tulisi viettää sen oman kultamussukan kanssa ja yksikin karamelli alle vuoden ikäiselle lapselle on jo vakava asia; äitihän ei silloin selkeästi välitä lastensa suunterveydestä vaikka muuten lapsen hampaita harjailisi ja tarjoaisi xylitol-pastilleja. 

Itse olen kuullut ikävän sävyisiä kommentteja, jopa parhaan ystäväni suusta, kun aloitin koulun, joka aika-ajoin vie paljonkin aikaani. Perheemme talous kuitenkin heikkenisi huomattavasti siinä vaiheessa, kun tilille ei enää tipahtaisikaan kuukausittaiset opintotuet. Näin ei saisi julkisesti sanoa tai tunnustaa ajattelevansa, mutta guess what: en ole täydellinen äiti ja joskus kaipaan ihan aikuista seuraa. Nautin myös siitä, kun saan päntätä kokeeseen ja huomaankin pärjääväni siinä hyvin. Olen todella tyytyväinen valitsemaani alaan, ja toivon, että jalkani paranee siihen kuntoon, että joskus pääsen työssäoppimiseen ja joskus tekemään tätä työkseni. Tekisin myös (lähes) mitä tahansa työtä, jos vain jalkani olisi siinä kunnossa, että pystyisin. Yritän tässä kynsin hampain turvata seka omani, mutta ennenkaikkea lasteni tulevaisuuden.

Tulipas avauduttua. Tätä mieltä minä olen, ja sallin myös eriävät mielipiteet. Meillä lapset menevät yhdeksän jälkeen nukkumaan, eikä minua liikuta yhtään, vaikka jossain muualla mentäisiin yhdeltätoista ja toisaalta pikkukakkosen jälkeen, nukkumaan. Täten annan kanssaihmisille, tutuille ja tuntemattomille luvan ajatella esimerkiksi siitä koulutuksesta niin kuin haluavat. Antakaa tekin armoa äideille, bloggaajille ja muille ihmisille. Ihmisiä me kaikki olemme.

Leikattu on -Ei herkille!

Eilen siis saavuin klo 7.00 Töölön sairaalaan, ja "pääsin" leikkaussaliin jo kymmeneltä. Leikkaus oli todella paljon vaativampi, kuin edellinen. Leikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa omasta toiveestani, mutta jouduin silti pyytämään monta kertaa jotain "ahdistusta lievittävää" lääkettä. Pahin kohta taisi olla, kun kirurgi pyysi sahaa, sekä se, kun kirurgi operoi taltalla. Edellisessä leikkauksessa kun puudutus alkoi hälvetä juuri siinä vaiheessa, kun kirurgi alkoi nakutella taltalla...

Tässä on pari kuvaa leikkaushaavasta (minua ainakin kiinnostaisi nähdä muiden ihmisten arpia, joten siksi tahdon näyttää omanikin) ja kuvat siis saa klikkaamalla suuremmiksi. Nilkasta löytyy 18+4 tikin lisäksi velä metallilevy ja 5 naulaa.


Olisin mielelläni lähtenyt kotiin jo eilen illalla, mutta kroppa oli toista mieltä ja vessasta tullessa pyörryin hoitajan käsivarsille. Tänä aamuna olo oli paljon parempi, mutta vereen tahriintuneen kipsin vaihtoa oli odoteltava pitkältä tuntuvan ajan.

Postailen lisää nilkkaan liityen, kunhan saan loput paperit sairaalasta. Itse en googlaamalla löytänyt nilkan osteotomiasta (?) juuri mitään tietoa, joten toivon että voisin olla avuksi jollekulle, joka ehkä on samassa tilanteessa.

Nukkumatti istuuu jo olalla, ja päässäni pyörii yksi kysymys: Miksi aina me?

Olipa kerran nilkka.. osa viisitoistamiljoonaa: Ruptura retinaculi peronei l. sin.

Kävin kuun alussa tietokonetomografiassa ja magneettikuvuaksessa Töölön sairaalassa. Viikko siitä kävin ortopedilla, joka totesi, että edellisessä leikkauksessa tehdyt korjaukset ovat jotenkin hivuttautuneet väärään suuntaan, mutta jänteet ovat yhä tukevasti siinä kohtaa, mihin ne edellisessä leikkauksessa ankkuroitiin. Magneettikuvia katsonut lääkäri oli kirjoittanut, että yksi tai useampi jänne rikki.

Ortopedi laittoi heti leikkausjonoon ja lupasi, että leikkaukseen pääsisin kuukauden kuluessa. 

Tänään postissa tuli kirje, jossa kerrottiin, että nilkkani oli ollut Töölön sairaalanongelmatapusmeetingin aiheena. Kirjeessä kerrottiin myös, että yhdessä jänteessä on luupiikkejä, yksi jänne hajonnut ja lisäksi jännetuppi- ja nivelkalvontulehdusta. 

Nyt ilmeisesti odotellaan vielä konsultaatiota Peijaksen ortopedilta, jonka jälkeen tapausta käsitellään uudestaan töölössä.. Siitäkin menee varmaan vielä pari viikkoa, ennen kuin nilkalle mitään tehdään.

Ärsyttää. Neljä vuotta sitten, yksi pieni liukastuminen ja tässä sitä vieläkin ollaan. Kaipaisin niin normaalia elämää; että voisin hakea ja tehdä töitä ja olisi rahaa säästöön asti. 

Minuuttimekko

Sain tosiaan ompelukoneen synttärilahjaksi maaliskuussa. Nyt kone on ollutkin ahkerassa käytössä. Viimeisimpänä valmistui minuuttimekko marimekon Surrurrur-kirjasta. 

Kangas ei ole aivan marimekkoa, sillä en aivan luota riittävästi ompelijan taitoihini.. Eikä nyt sattuneesta syystä ole varaa laittaa yhtään mihinkään kankaaseen lähemmäs neljääkymppiä per metri. 

Mekko ei valmistunut minuutissa, mutta päivässä kyllä.  Tämä on taas niitä töitä, joitden edetessä pähkäilen monia asioita, jotka sitten menevätkin hieman vituralleen. Onneksi peinten epäonnistumisten jälkeen voi todeta, että tästäkin asiasta oppi jotain ja ensikerralla osaankin sitten jo paljon paremmin. 

Aivan ensimmäistä kertaa laitoin kanttinauhaa yhtään mihinkään. Sen vuoksi kaula-aukko hieman lörpöttää, kun en osannut heti vetää nauhaa tarpeeksi kireälle. Onneksi senkin voi helposti korjata. Sitten joskus. Jos jaksaa..

Minä tykkään. Entä te?

Olipa kerran nilkka.. Vaan eipä ollut toista kertaa, osa 1

Tämä "pikkujuttu" tuntuu vainoavan minua edelleen, ja tulevan perässä minne vain menenkin.  Ikävän tästä jutusta tekee se, että tätä on jatkunut jo nelisen vuotta enemmä tai vähemmän kivuliain vaihein.

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä päivänä Porvoon solussa vielä asuessani, ostin s-marketista suihkepullon tolua ja päätin alkaa siivoamaan. Kotiin tultuani, typerä kun olen, suihkautin pesuainetta ilmaan, jotta voisin nuuhkaista sitä. Se tuoksuikin raikkaalta. Kiva juttu.

Sitten aloitin siivouksen. Jossain vaiheessa meinasin liukastua lattialla olevaan tolu-läikkään. Siirsin asian pois mielestäni ja ajattelin, että "joojoomäsiivoonsenkohta." Sitä kohtaa ei sitten ihan heti tullutkaan.. 

Kuljin samasta kohdasta uudestaan, kädessäni esine, jota olin juuri viemässä oikealle paikalleen. Ja liukastuin uudelleen. Vasemmassa jalassa tuntui kipua. Nousin ylös varovaisesti ja aloin laskea painoa myös sille kipeälle jalalle, jotta saisin selville vahingon laajuuden. Nilkka tuntui siltä, kuin sen tilalla olisi ollut pallo.

Istahdin sängyn reunalle ja soitin hätänumeroon/päivystykseen tms. Korkean kipukynnyksen takia ajattelin, että nilkka on varmaan nyrjähtänyt. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja linjan toisesta päästä sanottiin, että ei siinä mitään, asia voinee odottaa huomiseen. Selitin uudestaan tuntemuksiani, sillä vaikkei hirveää kipua tuntunutkaan, aavistin, että joku on vialla. Hoitaja sanoi, että voinen tulla sitten näytille päivystykseenkin, mikäli kivut ovat kovat.

Soitin taksin ja taiteilin tennarit jalkaan. Taksi tuli kauimmaiselle parkkipaikalle, vaikka olin nimenomaan painottanut, että lähemmäs, Kiitos! Itkua tuhertaen itsekseni kiroillen nilkutin 50 metriä taksille. Perillä päivystyksessä hoitaja oli heti vastassa ulko-ovella, ja käski odottaa että hän noutaa pyörätuolin.

Hetken odoteltuani pääsin lääkäriin, joka ohjasi edelleen röntgenkuviin. Hetkisen odottelun jälkeen pääsin taas lääkärille joka katsoi kuvia rötköttäen tuolillaan ja jäystäen samalla purkkaa suu auki.Lääkäri scrollasi kuvaa koneellaan ja totesi, että "eihän tässä mitään näyt.. mutta onkohan sinulla osteoporoosi?" Jäin hämmentyneennä tuijottamaan lääkäriä suu auki. 

Minun (ja koipeni) onneksi lääkäri päätti kuitenkin konsultoida toista lääkäriä, ja murtumahan sieltä löytyi kuin löytyikin.Siitä sitten kipsaushuoneen kautta taksilla kotiin ja soitto äidille Ouluun, että nyt kävi näin.. Vaikkei äiti sieltä hiveästi minun eteeni pystynytkään tekemään.

Ennen kipsin poistamista kipsi piti kastumisen vuoksi vaihtaa kerran, maa ehti mennä kuuraan ja kipsiä suojannut villasukka mennä moneen kertaan likaiseksi. Niin ja ehdinhän vaihtamaan vielä ne seisomapaikka liput Marilyn Mansonin konserttiin, istumapaikoiksi.  

Mutta ei tämä vielä tähän jäänyt. Kahden vuoden päästä edessä oli vielä leikkaus, mutta siitä lisää joskus toiste.