Puikoilla

Jotain tapahtuu tälläkin osastolla, hitaasti mutta varmasti.

E viisi kuukautta

Eilen täytti E:kin jo viisi kuukautta. Mihin ihmeeseen tämä kaikki aika on mennyt? Tuntuu, että E ihan vasta oli vastasyntynyt ja omissa maailmoissaan, ja että E vasta nyt juuri olisi alkanut ottamaan kontaktia ja jotenkin "herännyt" tähän maailmaan.

E:n mitat viime torstaisessa neuvolassa olivat 5680g ja 60,3cm.Neiti kasvaa siis tasaisesti omalla miinuskäyrällään. 

Neuvolassa oli tällä kertaa varsinaisen neuvolatätimme lisäksi harjoittleija, minkä vuoksi kaikki ajat olivat myöhässä. Juuri kun me kerrankin olimme E:n kanssa ajoissa.. E oli syönyt viimeksi kotona, mutten uskaltanut alkaa syöttämään häntä, sillä ajattelin että juuri kun saan hänet rinnalle, onkin jo meidän vuoro. Jälkeenpäin tietysti harmittaa, kun olisin ihan hyvin ehtinyt syöttää E.n siinä välissä. 

Nyt E siis oli todella huonolla tuulella koko ajan eikä harjoittelija oikein saanut kaikkia testejä tehtyä ja E vaikutti "vähemmän kehittyneeltä" kuin oikeastaan onkaan. Minua jäi myös harmittamaan se, ettei harjoittelija saanut/muistanut/ehtinyt/voinut testata, kuinka hyvin E jo varaa jaloilleen. Olin ollut tästä jäntevöitymisestä todella ylpeä, ja nyt se jäi näyttämättä.. Samoin pään kannattelu meni surkeasti itkua tuhertaessa. Kotona sekin menee mielestäni oikein hyvin ainakin hetkisen. Nyt neuvolassa pää ei meinannut itkun tuherruksen vuoksi nousta ollenkaan. Samoin kaikki ihanat  kiljahtelut ja muut seurustelut jäivät kokonaan esittelemättä. Lisäksi harjoittelija totesi, ettei E ole samalla tasolla kuin sen ikäiset vauvat yleensä. Varmaan sanomatakin selvää, että olen sen varsin hyvin huomannu itsekin. Tiedän kyllä, että E.n pitäisi pikku hiljaa oppia tarttumaan esineeseen tai edes tavoitella sitä. Harjoittelija myös kysyi, että kääntyykö E tai onko ollut edes yritystä.. Silloin jouduin vastaamaan, että ei, ei kumpaakaan. Kuitenkin eilen E aivan yhtäkkiä yritti kuin yrittikin kääntyä ja onnistuminenkin oli todella lähellä! 

 

Kysyin vielä, että mitä pitäisi tehdä E:n soseiden kanssa, sillä porkkana ja peruna näyttävät aiheuttavan vatsakipuja. Vatsakivut toki voivat johtua vain tottumattomuudesta soseisiin, mutta kun E on saanut uutta ruoka-ainetta sen pari päivää, ei E suostu enää edes syömään kyseistä ruokaa. Eikä kyseessä ole nyt pieni kitinä tai hyi-mitä-tämä-nyt-on-kummastelu, vaan aivan selkä kaarella hengen hädässä huutaminen. Kysyin vielä, että pitäisikö päärynän syömistä kuitenkin jatkaa vielä useampi päivä, jos oireet menisivät ohi. On kuulemma kuitenkin turha kiusata pientä, kun toinen selvästi osoittaa että siitä tulee paha olo eikä tahdo siksi syödä. Entistä vaikeamman tästä tekee se, ettei E tunnu enää tulevan kylläiseksi pelkällä maidolla. 

Neuvolatäti ehdotti seuraavaksi persikkaa ja bataattia. Toivottavasti niistä edes toinen sopisi. Tottakai olen iloinen siitä, että E keskosuudesta huolimatta on ollut täysimetyksellä nyt jo viisi kuukautta. Harmittaa vain, kun E söisi puolen tunnin välein ja muut hommat täytyy jatkuvasti keskeyttää sen vuoksi. En kuitenkaan haluaisi antaa korvikettakaan lisäksi.. 

PS. Katsokaa noita ihania silmiä!!

Ihan tavallista

-Tarviiko kaupasta jotain muuta?
-Kuin ruokaa? Ei kai. 
-Kauanko J:llä on ollut tuo hammasharja?
-Aika kauan.
-Se sitten.

Kirjoitin illalla kauppalistaa. Lapset nukkuivat, M teki koulujuttujaan.  Niin arkista ja tylsää. Ja ihanaa.

Ensimmäinen yö uudessa sängyssä (ja sen alla ja vieressä)

Tilasin viime torstaina J:lle uuden isojen poikien sängyn. Pinnasänky alkoi käydä J:lle ahtaaksi ja nukkumaan meno oli yhtä pyörimistä. Asiaan vaikutti myös sekin, että pikkusisko alkaa olla liian iso omaan kehtoonsa ja J:n pinnasängylle siis on uusi käyttäjä. 

Tiistaina saapui patja ja keinutuoli. Kuljettaja pahoitteli, että yksi paketti on tainnut kadota. Ehdin jo illan aikana valmistautua soittamaan tulikiven katkuisen puhelun ensin sängyn myyneeseen firmaan ja sitten sängyn kuljettaneelle yritykselle. Onneksi kuitenkin sänky saapui seuraavana aamupäivänä, ennen kuin ehdin soittaa yhtään mihinkään. Ehkä hyvä niin..

Kokosimme sängyn mieheni kanssa J:n ja E:n päiväunien aikana. Ja olemme vieläkin naimisissa... No, kuitenkin, J heräsi ja ihailimme hienoa isojen poikien sänkyä asiaankuuluvalla innolla. J ei aluksi näyttänyt hoksaavan, mikä mokoma hökötys oli ja miksi ihmeessä J.n rakas uninalle Ninni oli siellä yhtenään, nukkumassa kuulemma. 

Illan aikana sänky siirrettiin J:n huoneeseen: Nukkumaan mennessä J vähän aikaa ihmetteli, että mitäs tää nyt oikein on, tässäkö sitä nyt sitten nukuttaisiin. J nukahti yllättävän helposti. Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä vilkaisemassa J:n sänkyyn ja tarkistamassa tilanteen. J nukkui täyttä päätä, mutta se pää oli sängyn kulkuaukon kohdalla. En kuitenkaan ruvennut siirtämänä poikaa, vaan asetin alle ison tyynyn ja menin itsekin nukkumaan. 

 

M teki olohuoneessa myöhään tehtäviään, ja kävi hänkin kurkkaamaassa J:n huoneeseen ennen kuin tuli nukkumaan. Pienen väsymyksen ja säikähdyksen sekaisin tuntein M huomasi, että J.n sänky on tyhjä.:

 J oli siis jossain vaiheessa tippunut(?) sängystä ja jatkanut sitten uniaan puoliksi sängyn alla. Ilmeisesti pudotus oli ollut pehmeä, sillä J ei tainnut edes herätä eikä M:kään kuullut mitään kolinaa J:n huoneesta.

Pääsykoe

14. päivä oli siis se pääsykoe, jota olin odottanut kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Olin hankkinut kokonaan uudet vaatteet ja pakannut laukkuani tunnin edellisenä iltana. Pyysin äitiäni vielä soittamaan 6.30 aamulla, jotta lisin varmasti hereillä enkä nukkuisi taas pommiin. 

    Aamulla olin siis hyvin hereillä ja sain jopa vähän syötyäkin. Laitettuani omat kamppeeni kasaan. syötin vielä E:n. Huomasin kuitenkin kesken ruokailun, että kello on jo 7.30 eli minun olisi pitänyt olla lähtenyt jo kymmenen minuuttia sitten. Kiireellä jätin E:n isänsä hoitoon ja heitin laukun olalle ja takin päälleni. 

    Ratikka meni nenäni edestä, ja jouduin istumaan hetken odottaessani seuraavan lähtöä. Olin jo hieman jäljessä aikataulusta. Meinasin unohtua kokonaan ratikkaan, ja jossain Senaatin torin kohdalla rupesin miettimään, että millähän pysäkillä sitä pitikään jäädä... Onnistuin kuitenkin jäämään oikealla pysäkillä eli Ylioppilas talolla pois. Löysin seuraavankin ratikan pysäkin suht nopeasti, mutta taas oli odoteltava kymmenisen minuuttia. Aikaa oli kuitenkin niin, että olisin täpärästi ehtinyt.

   

 Ajoin kuitenkin oikean pysäkkini ohi. Pasilan aseman kohdalla rupesin ihmettelemään, että miten kello on jo noin paljon ja miksei tämä vieläkään ole pysähtynyt minun pysäkilleni. Paniikissa soitin kotiin miehelleni ja kysyin, mikä tulee Pasilan aseman jälkeen. Meinasin saada hermoromahduksen siinä kohtaa, kun mies kysyy, mitä sinä siellä teet kun oikea pysäkki olisi ollut kauan sitten. Onneksi ratikka kuitenkin kääntyi takaisin ja parin pysäkin päästä tuli taas oikea pysäkki. Soitin myös koulun toimistoon ja kerroin olevani myöhässä. Nainen puhelimessa sanoi, että 15 minuuttia saa olla myöhässä. Kello kuitenkin tikitti jo 8.40, kun paikalla olisi pitänyt olla 8.30.

  

Jäin oikealla pysäkillä pois ja kävelin ensin tien toiseen päähän. Paniikissa taas .Kello tikitti koko ajan eteenpäin. Vilkuili kujan päästä kumpaankin suuntaan, enkä nähnyt edes tienviittaa että olisin tiennyt, missä olen. Käännyin ympäri ja kävelin toiseen suuntaan. Olin helpottunut, kun löysin rakennuksen, jonka ovissa luki Edupoli. Kun pääsin sisälle, kello näytti 8.43... Onneksi kuitenkin nimenhuudossa oltiin vasta S-kirjaimen kohdalla ja oma sukunimeni alkaa Ö:llä. Ehdin siis täpärästi!

 Kirjalliset kokeet sisälsivät sanaryhmä-, matikka-. sarjakuva- ja loogista ajattelua mittaavia tehtäviä. Sanaryhmissä (vaikka omasta mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvä äidinkielessä) viimeiset ryhmät tuottivat päänvaivaa. Matikassa plus-, miinus- ja jakotehtävät menivät hyvin, kun taas kertolaskuista sain ehkä yhden ratkaistua. Sarjakuvatehtävässä piti laittaa tapahtumat oikeaan järjestyksen. Loppua kohden ne vaikeutuivat toden teolla, enkä saanut tehtyä niitä kuin vähän yli puolen välin. Samoin logiikka tehtävissä joissakin kohden jouduin vähän arpomaan.Näitä tehtäviä ei kuulemma kuitenkaan ole tarkoituskaan ehtiä tehdä aivan loppuun. Enkä kuulemma ollut ainoa, jolle kertolaskut tuottivat ongelmia.

    

Seuraavaksi oli vuorossa "luonnetestit" eli piirtämis- ja kirjoitustehtäviä, joissa ei enää ollutkaan oikeita tai vääriä vastauksia. Piirtämistehtävässä piti taas jatkaa annettuja kuvioita loppuun asti. Aikaa oli ensin 10 minuuttia, ja sitten sama tehtävä uudestaan viidessä minuutissa. Ensimmäisenkin paperin kohdalla oli vaikea keksiä, mitä piirtää. Toisessa tehtävässä piti taas keksiä uudet kuvat... Vain yksi ruutu jäi kuitenkin piirtämättä. Olisi hauska tietää, mitä piirrokseni kertovat minusta ja luonteestani! Olisi myös mielenkiintoista verrata, miten nyt piirtämäni kuvat eroavat puolitoista vuotta sitten samassa kokeessa piirtämistäni. Lauseentäydennys tehtävästä mieleeni jäi lause "Salaa suunnittelen.." Heti tuli mieleen, että mitähän Breivik olisi siihen kohtaan kirjoittanut. Luultavasti kuitenkin aivan eri juttuja, kuin minä. Essee-tehtävään sain ranne krampaten kirjoitettua kymmenessä minuutissa yllättävän paljon.

Psykologin ja opettajan haastatteluja joutui taas odottelemaan yli tunnin. Minua odottelu ei haitannut, sillä olin varannut mukaan keskeneräisen neuleen. En kuitenkaan joutunut kaivamaan sitä esiin, sillä muiden hakijoiden kanssa riitti puhuttavaa. Toisin oli edellisen kerran, kun osallistuin samoihin kokeisiin: Teinit puhuivat kutakuinkin edellisen viikonlopun ryyppy reissuista kun itse istuin virkkaamassa maha pystyssä. 

    

Psykologin haastattelu ei kestänyt kauaa. Psykologi suurinpiirtein selasi koepapaerini läpi ja totesi, että opiskeluvalmiuteni vaukuttaisivat hyviltä (Jesss!!!) ja kysyi, miten lasten hoito järjestettäisiin. Olin odottanut paljon pidempää keskustelua tai keskustelua ylipäätään. 

   

 Opettajan haastattelussa oli sama juttu, tuntui että opettaja vain kysyi muutaman kysymyksen ja täydensi lomakkeensa. Pääsykoe kutsussa oli pyydetty ottamaan mukaan kopiot koulu- ja työtodistuksista. Olin kuvitellut, että ne olisivat jääneet opettajalle, kun nimenomaan pyydettiin kopioita! Opettaja ei kuitenkaan edes halunnut nähdä alkuperäisiä todistuksia, vaikka siitä kysyinkin.

Ihan onnistunut olo kaikesta huolimatta jäi. Ainakin tiedän, että ensikerralla pitää kerrata kertolaskuja ennen koetta ja tulostaa se hemmetin pysäkkiaikataulu, etten varmasti aja pysäkkini ohi. Olen kuitenkin tehnyt parhaani, eikä nyt voi muuta kuin odottaa ja toivoa...

Eksyksissä vaatekaupassa

Kuten eilen jo mainitsin, raahauduin eilen vaateostoksille. Tämä on postauksen arvoinen asia sen vuoksi, että yleensä ostan itselleni vaatteita harvemmin, jos koskaan. Sovittamista olen koittanut välttää kynsin ja hampain. Pari vuotta olen ostanut vaatteita sillä periaatteilla, että paitoihin mahtuu raskausmaha ja ne tuntuvat mukavilta. Housut olen sivuuttanut ajatuksella "ostan sitten sopivia kun en enää yritä tulla raskaaksi tai ole raskaana".

Omistin peräti kahdet farkut, jotka molemmat oli ostettu Prismasta, kun mieheni oli työntänyt minut sovituskoppiin ja heittänyt muutaman farkut perässä. Valintakriteereinä oli suunnilleen, että solahtavat sutjakasti jalkaan, tuntuvat mukavilta ja nappikin menee kiinni. Olen tähän asti kuvitellut, ettei minun vartalotyypilleni edes tehdä farkkuja. Jos lahkeet ovat olleet sopivat, ei nappi ole mennyt tekemälläkään kiinni.  Sama ongelma on ollut niin kauan kuin muistan, sillä huolimatta siitä, kuinka hoikka vuosia sitten olin; lantioni on ja pysyy muodokkaana. Voinkin siis todeta, etten ole lihava, vaan isoluinen.

Farkut

Eilen farkkuosastolla vetelin summan mutikassa kivannäköisiä farkkuja hyllyistä. Yritin ahtautua 28/29 ja 29/29 farkkuihin ja mietin jo, että tässä sitä taas ollaan, muuten hyvä mutta nappi ei mene kiinni. Kuumissani ja hieman ärtyneenä hain hyllystä uusia farkkuja, joiden molemmat numerot olivat isommat. Nyt meni nappi kiinni, vähän turhankin hyvin. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että hei, tuo ensimmäinen numero onkin vyötärö ja toinen lahkeen mitta. Hain taas pinon varkkuja sovitettavaksi. Tällä kertaa housut sujahtivat hyvin jalkaan –ja myös nappi meni helposti kiinni! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on farkut, jotka istuvat hyvin ja jopa tuntuvat mukavilta päällä. 

Tämän paidan hihanapit lähtevät vaihtoon.

Farkkujen löydyttyä täytyi vielä löytää pari kivaa paitaa. Ne tietysti valitsin summan mutikassa sen enempiä sovittelemati. Ehkä olisi pitänyt uhrata vähän enemmän ajatusta niille paidoillekin, sillä toisessa on napit hihansuissa, enkä niitä olisi aivan välttämättä halunnut. Ja toinen paita taas pitää vaihtaa kokoa isompaan.

Vaatteiden ostaminen on senkin vuoksi vaikeaa, etten vielä 20-vuotiaanakaan tiedä, miltä haluan näyttää tai miten pukeutua. Kotona mielessäni saattaa ollakin, mitä ja millaista haluan. Kuitenkin hyllyjen välissä tunnun kadottavani itseni täysin, enkä enää tiedä, tahdonko pukeutua niitteihin vai kukkakuvioon. Tai pystyisinkö kantamaan isoja ja värikkäitä kuvioita niin kuin kuuluu. Haluaisin kyllä luoda oman tyylin. En vain tiedä, mitä haluan. 

Tärkeimpiä valintakriteereitäni onkin ennen kaikkea mukavuus. Toisena tulee käytännöllisyys: en voisi kuvitellakaan käyttäni mitään valkoista kahden pienen lapsen kanssa. En myöskään maksaisi omaisuutta vaatteesta, joka täytyy pestä käsin ja tasokuivata. Ei vain riitä aika.  Tästä johtuen kuitissa lukee taas "Perus denim", "perusneule" ja "-trikoo". Ei kovin omaperäistä tälläkään kertaa.

Isänpäivä ja pääsykoe

Isänpäiväkortteja on tullut askarreltua ihan urakalla, minun ja mieheni isille ja minun molemmille papoilleni lähti tällaiset:

 Pieni taiteija oli yltä-päältä maalissa. Kädenjälkien painaminen on yllättävän vaikeaa, kun E vetää vielä kätensä niin nyrkkiin. J:ltä touhu luonnistui jo paljon paremmin. Ei voinut kuin hymyillä, kun näki miten poika selvästi nautti saadessaan jotain paperiin. Leikin loppu olikin sitten todella ikävä juttu... Jotenkin tuo pieni sotkuisuus kuitenkin kuuluu asiaan, kun kyse on lapsen tekemästä jutusta :)

Isänpäinävä M sai aamupalaksi savujuusto-pekoni leipiä (hyi), Frezzaa, vanukasta ja leipäjuustoa. Päivällä söimme molempien lempiruokaa, kefta-vartaita. Jälkkäriksi väsäsin minttusuklaa-pannacottaa. Lahjaksi olin ostanut Bodyshopin Hamppu-käsivoiteen, sillä M:än käsissä on toksista ihottumaa, jossa on nyt pitempään tuntunut olevan huonompi kausi menossa :/ Paketista löytyi myös kädenjälki-taulu, jonka teimme tyttöjentalolla.

Kortti askareltiin yhdistämällä omia ja kaverin välineitä.

Tosi vaikea-käyttöinen tämä bloggerin kuva-asettelu. Ei meinaa lopultakaan olla teksti ja kuvat oikeissa paikoissa, ja vallitsevista olosuhteista (kumpikin lapsi TAAS kipeänä) ei kovin pitkään jaksa säätää.

Kokonaan muihin aiheisiin: Hain sinne lähihoitaja kouluun ja sainkin pääsykoe kutsun. Pikku hiljaa alkaa olla jännitystä ilmassa, eikä ihan vähääkään. Ahtauduin tänään jopa ihan sovituskoppiin(!!!!) saadakseni jotain siistimpää päällepantavaa. Mutta tästä lisää mahdollisesti huomenna. Yritän saada unirymiä oikeille raitelle, jotten keskiviikkona nuku onneni ohitse..

Vanha vesirotta

Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?

Mikä tuolla pilkistää?

Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko Vaakko Vesirotta.
Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten. Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus"

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
niistääksensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)

Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta
on -aivan totta-
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksi
kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt -katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.
Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

                                                                                     Kirsi Kunnas