Minä ja monet muut hoitavat monet asiat nykyään netissä: laskujen maksaminen hoituu näppärästi kotona, samoin kuin vaatteiden osto tai vaikka asunnon etsintä. Myös tietoa ja vertaistukea on netti pullollaan.
Tärkein asia netissä minulle on yhteydenpito niihin sukulaisiini, joita en kovin usein näe.Eli siis facebook on minulle hyvin tärkeä; jaan siellä useille sukulaisilleni päivittäin lasteni kuulumisia ja kuvia. Jos facebookkia ei olisi, tuskin enoni tai serkkuni tietäisivät, miltä J nykyään näyttää tai miten ikävä E:n tilanne on. Ja tottahan pidän siellä myös yhteyttä ystäviini: niihin, jotka asuvat niin kaukana ettei kahville poikkeaminen ole ihan yksinkertaista. Luen sieltä myös mielelläni sellaisten kavereideni kuulumisia, joiden kanssa yhteydenpito on jostain syystä jäänyt. Olen myös ystävystynyt sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en koulussa vaihtanut sanaakaan.
Tärkeäksi minulle on tullut myös blogini: aluksi nautin, kun sain jakaa ilon valmiista käsitöistä muiden asiasta innostuneiden kanssa. Myös lasten kuulumisia on tullut täällä kerrottua. Vastaavasti itse myös luen muiden (nuorten)äitien tai käsityön harrastajien blogeja. Nyt olen tullut vuodattaneeksi täällä paljon ikäviä asioita; on mukavaa nähdä, etteivät lukijani silti (vielä) ole vähentyneet.
Netissä on helppoa ja nopeaa pitää yhteyttä ihmisiin. Olen myös tavannut nykyisin aviomieheni 12 vuotiaana chatissä. Netistä löytää helposti tietoa monista asioista, mutta diagnooseja on tiettävästi turha lähteä googlella etsimään. Netissä voi kuitenkin pyytää apua kiusallisiinkin vaivoihin täysin nimettömänä ja kasvottomana.
Valitettavasti tämä nimettömyys saa meidät usein unohtamaan, kuinka muille ihmisille puhutaan. Itse asiassa jotkut meistä taitavat myös unohtaa, että blogien ja keskustelujen takana on loppujen lopuksi aivan tavallisia ihmisiä. Jos kaikki pitäisivät mielessä, että jok'ikisen blogin ja keskustelun takana on vain ihminen, voisi loukkaavat kommentit jäädä vähemmälle. Jokaisen olisi myös hyvä pysähtyä miettimään ennen kommentin kirjoittamista, tahtoisinko muiden kirjoittavan itselle siihen sävyyn. Saati sitten, että kehtaisiko sanoa samat asiat ääneen, kasvotusten. Ja vielä voisi miettiä, kannattaako sanoa mitään, ellei oikeasti ole mitään sanottavaa.
Viisaita sanoja. Ite oon varmaan blogeja kommentoidessani kohteliaampi ku oikeassa elämässä ja jos en keksi mitään positiivista sanottavaa, niin sitten jätän kokonaan sanomatta.
VastaaPoistaMinulla on sama juttu. Muutenkin netissä olen tarkempi, millaisen kuvan itsestäni muille annan. Niistä kerroista, kun joskus nuorempana, olen muille ihmisille tahallani ollut ikävä, muistan, kuinka paha olla itselläni oli silloin ja että se ilkeily oli lähinnä todella huono tapa purkaa sitä. Ikävät kommentit herättävätkin lähinnä sääliä kuin saavat pitämään itseäni rumana tai tyhmänä.
Poista