Aamulla

Ö-team varikolla valmiina kurakeleihin.

Vauvakuumeilua

Tässä tunteessa ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä. Minulla on kaksi lasta, jotka molemmat ovat vielä pieniä ja tarvitsisivat kumpikin paljon huomiota. heille olisi tärkeää, että joku olisi vain heitä varten ja olisi valmis ihmettelmään, auttamaan, laulamaan, pukemaan, riisumaan, vaihtamaan vaippaa ja ruokkimaan heitä keskeytyksettä.  Eikä vain heitä, vaan molempia erikseen yksilönä huomioiden.

Minulla on opinnot kesken, ja haaveena olisi lähihoitajan papereiden jälkeen vielä jossain vaiheessa jatkaa opiskelua pidemmälle. Ei aivan sovi yhteen kahden pienen lapsen kanssa, mutta entä, jos yhtälöön lisättäisiinkiin vielä kolmas muuttuja? 

Kolmannen lapsen kanssa olen haaveillut olevani vain häntä varten (ja toki vanhempia lapsiani) ja hoitavani häntä mahdollisimman pitkään kotona. Ei taida onnistua, jos minun ja mieheni opinnot ovat vaiheessa.

Rahatilanteesta on melkein turha edes puhua: Tuskin rahat riittävät näihin kahteen lapseen. 

Silti. Vauvat ovat suloisia, ja vastayntyneet aivan omaa luokkaansa. En voi olla ajattelematta, mitä jos.. Mitä jos heittäisinkin hukkaan kaikki haaveeni, kaikki toiveeni elintasosta, koulutuksesta ja omasta asunnosta? Mitä jos vain antaisin elämän mennä, niin kuin se menee? Entä jos vain antaisin mennä, ja säveltäisin sitä mukaa, kuten tähänkin asti..?

Sen tiedän, että jos "vahinko" kävisi, en alkukauhistuksen jälkeen pystyisi sitä päättämään, vaan jatkaisin loppuun asti. Osa minusta toivookin sitä "vahinkoa", iso osa taas pelkää, mitä suku ja ystävät ajattelevat. 

J:n jälkeen oli helppoa, kun saattoi antaa sisarukselle luvan tulla sen enempää miettimättä. Siten ei tarvinnut käsitellä ajatusta ,että vauvani ei pian enää olekaan vauva. Toinen lapsi kun tulisi ja ottaisi sen vauvan paikan. Nyt, pikkusiskon kohdalla olen joutunut hyvästelemään jokaisen pikkiriikkisen vauvan vaatteen. On todella vaikeaa päästää pienistäkin asioista irti, kun tietää, ettei saa kokea samaa vauvan huuruista, kiireetöntä arkea aivan pian –tai ehkä enää koskaan.

Miten ihmeessä vauvakuumeen saa laitettua pois päältä?

Totuuden hetkiä ja tarhapäiviä

Huomenna on ensimmäinen tarhaan tutustumispäivä. Olen tänään etsinyt kurahanskoja, nimikoinut haalareita ja pyydystänyt tuttipurkkeja tutteineen.Olen laittanut kasseihin varavaatteita ja varannut aamuksi vaatteet valmiiksi. 

Olen koko kevään, koulun alusta asti työstänyt ajatusta, että työharjoitteluni ajaksi lapset joutuvat menemään itsekin päiväkotiin. Olen monta kertaa miettinyt kyyneleet silmissä, että lapset joutuvat vieraiden hoteisiin liian pieninä ja E ei ole edes vuotta vielä. Mielestäni pienen, alle pari vuotiaan lapsen paikka ei ole tarhassa. 

Lohduttavana ajatuksena on ollut, ettei lasten tarvitse siellä tarhassa viettää kuin kolme päivää viikossa, eikä niinäkään montaa tuntia. Ja J varmasti nauttii päiväpiireistä ja askartelusta. Ja E varmasti hurmaa kaikki. 

Yhdessä vaiheessa ehdin jo pelätä, etteivät lapset saisi hoitopaikkaa ollenkaan. Olin iloisesti yllättynyt, kun läheisestä päiväkodista soitettiin ja kerrottiin, että molemmille mukuloille on paikat varattuna. Kävelimme yhtenä päivänä tarhan pihan lävitse, ja pienten pihalla näytti olevan pieni liukumäki. J varmasti pitää siitä.
 
Oma "tarhani" alkaa ensi maanantaina, jos hyvin käy. Aikuisen työssäoppiminen ja näyttötutkintotilaisuus (taimikälie) ei ole aivan niin yksinkertainen, kuin tavallisen nuorisoasteen opiskelijan. Esimerkiksi työssäoppimisen ohjaajan täytyy olla eri henkilö, kuin joka arvioi näyttöviikon suorituksen. ja kummankin pitää olla käynyt kurssi sitä varten. 

Valitsin koulun valmiiksi sopimien harjoittelupaikkojen joukosta mukavalta kuulostavan paikan ja soittelinkin sinne pian sen jälkeen. Puhelu yhdistyi suoraan yksikön johtajalle, jolla ei ollut aavistustakaan, että joku olisi tulossa tekemään harjoittelua ja näyttöä siellä. Johtaja pyysi vielä lähettämään omat tietoni ja harjoitteluajat sun muut tiedot sähköpostilla. Olen nyt odotellut, että joku minulle soittaisi aiheesta mutta ei ole vielä mitään kuulunut. Pakko sanoa, että on todella typerä olo kun luulee soittavansa jonnekin, josta ollaan tietoisia, että joku ehkä soittaa ja on oikeasti tulossa harjoitteluun silloin ja silloin. Typerää, että koko paikan nimi ylipäätään oli listassa, joiden kanssa koulun muka oli valmiiks isopinut asiasta kun kukaan ei selvästikään tiennyt mistään mitään. 
  
Tympii, jos en saa aloitettua työssäoppimista aikataulun mukaisesti.



 En voi uskoa, että on jo huhtikuu, ja KEVÄT!