lauantai 27. lokakuuta 2012

Talvitamineet ja ensilumi

Torstaisen äiti-ryhmän jälkeen kurvasin kiirellä etsimään J:lle talvihaalaria. Olin juuri edellisenä päivänä katsonut säätiedotuksen lupailevan nollaa ja vielä kylmempää. Olin varmaan alitajuisesti toivonut, että talvi olisikin tältä vuodelta peruttu.. Vaan eipä auttanut toiveet kun eilen herätessä oli maa jo valkea. Pah.

J:n välikausi haalari oli ostettu parilla kympillä tarjoustalosta. Se näytti kestäneen hyvin pari kuukautta, mitä nyt jalkarenksut tietysti kuluivat. Sen vuoksi kävin ensimmäisenä katsomassa myös talvihaalaria tarjoustalosta, mutta samanmerkkinen "toppa"haalari ei kyllä ollut ollenkaan niin "toppa" kuin olisin toivonut. Pienin kokokin taisi olla suunnilleen 102cm. Mukaan tarttui kuitenkin J:lle uusi hattu, sillä entiset pipot olivat jostain syystä aina ja koko ajan silmillä tai sitten korvat eivät pysyneet pipon alla. Lisäksi ostin J:lle uudet talvihanskat ja jarrusukkia.

Pitkästä aikaa ostin myös lankaa. Toivottavasti tämä tekele nyt onnistuu, kun viimeksi tekemäni palatossut eivät oikein onnistuneet..

J:lle löytyi sopiva haalari H&M:ltä. Olen varmaan huono ihminen, mutta en ymmärrä, miksi lasten haalareihin pitäisi laittaa satoja euroja. Ainakaan omien lapsieni ei tarvitse se kyseinen haalari päällä missään sukellella, joten veden kestävyyden ei tarvitse olla aivan huippu luokkaa. J:llä on myös varahaalari, eli jos tuo uusi kuitenkin pääsee kastumaan niin toisen saa siksi aikaa käyttöön kun parempi kuivuu.  Tämä touhu on mennyt hienolla merkillä rahastukseksi. Miksi lapsen haalarin kestävyyden pitäisi olla huippuluokkaa, kun ei se kuitenkaan mene kuin sen yhden talven päälle? Itse en tahdo pukea E.tä siniseen, joten J:n vanhat menee suoraan kirpparille tai Uffille. Harva myöskään säilyttää haalareita paria vuotta seuraavalle mukulalle?

Samasta liikkeestä E sai parit sukkahousut. Viime talvena oli mielestäni myynnissä paljon enemmän ihania, kukkakuvioisia sukkiksia. Nyt, kun olisi kelle ostaa, niin eipä ole enää..

Pahoittelen vielä tuota joka kuvassa näkyvää varjoa. Asuntomme on niin hämärä päivälläkin, että valoja on pakko pitää päällä. Ja niiden vuoksi on vaikea löytää sellaista kuvakulmaa, ettei tuota varjoa tulisi kun jotain isompaa koittaa kuvata.

torstai 25. lokakuuta 2012

E neljä kuukautta!

Voimanainen!


Eilen oli siis E.n nelikuukautisneuvola ja lääkärin tarkastus.E läksi aamulla M:än kanssa matkaan, sillä minulla oli samaan ainaan ortopedi toisella puolella kaupunkia. M oli kuulemma ainoa mies vauvansa kanssa neuvolassa ja saikin siis pitkiä katseita osakseen. 

Neuvolalääkäri täytti neuvolakortin less is more-periaateella ja kiirjoitti korttiin kaksi lausetta: "Hyvin kasvaa. Kaikki kunnossa." Niistä ei paljoa saa käsitystä E:n kehityksestä. Oma neuvolatätimme kun kirjoittaa joka kerta saman kentän täyteen.

Kuukausi sitten E ei oikein kiinnittänyt huomiota neuvolatätiin, hetken malttoi katsoa silmiin ja vähän hymyillä. Kuukauden aikana E:stä on kuitenkin tullut varsinainen hymytyttö. E myös viihtyy todella hyvin lattialla; mikäli ohjelmaa ja katseltavaa on tarpeeksi, saattaa siinä vierähtää hyvinkin tunti. Vatsalla oleminen saa E:n vielä hermostumaan. Jokeltelua ei 
pahemmin vielä tule, lähinnä vain erisävyisiä kitinöitä. 

E.n koliikki on myös alkanut helpottaa. Edelleen on iltoja, jolloin huudetaan täyttä kurkkua mutta niitä hyviäkin iltoja alkaa olla enemmän. E nukkuu  ilta yhdestätoista  aamu kahdeksaan yhdellä herätyksellä.

E on nyt kalenteri-iältään neljä kuukautta, mutta lasketun ajan mukaan vasta kaksi ja puoli kuukautta. Neuvolassa E:n mitat olivat 5105 grammaa, 58,2 senttiä ja päänympärys 39,5 senttiä.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Päivystyksestä päivää, osa II x2

E oli taas alkanut rohista lauantaina ja maanantaina kuulosti jo niin pahalta, että lähdimme taas lastenklinikalle päivystykseen. Jo ilmottautumistiskillä hoitaja kuunteli E.n keuhkoja ja totesi että taas on henki ahtaalla. Lääkäri teki täyden tutkimuksen, otettiin tulehdusasrvot ja E sai sekä Ventolinea että adrenaliinia spiralla. Hoitajaopiskelija imi vielä limaa E:n kurkusta ja nenästä ja sitten pääsimmekin kotiin.

Eilen aloin myös tuntemaan toispuolelisia alavatsakipuja ja pahoinvointia. Tänään lähdin siis itsekin terveyskeskuspäivystykseen ja siellä lääkäri kuunteli keuhkot, sydämen ja paineli vatsan. Lisäksi lääkäri teki myös muita tutkimuksia ja päätti lähettää Naistenklinikalle päivystykseen.Siellä lääkäri epäili tutkimuksen jälkeen kipujen johtuvan Endometrioosista. Sehän tästä vielä puuttuikin..

 Nyt sitten vain mietin, että miksi aina me? Ei vaan jaksaisi enää juosta terveyskeskuksissa tai sairaaloissa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Päivystyksestä päivää.



Viime perjantaina päivystyksessä lääkäri määräsi E:lle korvatipat. Tämän viikon lopulla oli myös määrä käydä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa, ovatko korvat parantuneet.

Terveyskeskuksen päivystyksessä hoitajalle pääsyä odotellessa suunnilleen kymmen vuotias poika katsoo nukkuvaa E:tä ja kysyy, onko se avannut silmiään vielä kertaakaan. Vähän virnuillen selitän, että ihmisvauvat avaavat kyllä silmät pian syntymän jälkeen, mutta että koiran- ja kissanpennuilla siihen menee pari viikkoa. Sitten poika alkaa intoilemaan E:n haukotuksesta ja kysyy, onko sillä vielä yhtään hammasta. Taas selitän että ei, yleensä vasta yli puolivuotiaana  tulee ensimmäiset hampaat. Jotenkin ihanalla tavalla utelias tuo pikkupoika. Ei taida lähipiirissä olla kovin paljoa vauvoja :')

Hoitaja kysyy, onko E ollut vielä jotenkin erityisen itkuinen korvatulehduksen vuoksi. Sanon, että en tiedä, E kun on koliikkivauva ja itkee muutenkin niin paljon. Kerron, että E on alkanut rohisemaan ikävästi, aivan kuin kuin kurkussa olisi limaa mutta E ei ihan saa sitä yskimällä pois. Hoitaja laittaa E:n saman lääkärin vastaanotolle, joka hoiti E.n vaippaihottumaa. 

Lääkäri tutkii E:n korvat ja toteaa niiden olevan aivan karstoittuneet kuivuneista korvatipoista. Kerron, että ihan päivystyslääkärin ohjeen mukaan niitä laitettiin ja että itsekin vähän mietin sitä siinä vaiheessa, kun E:n korvan ulkopuolellakin alkoi olla valkoista, kuivunutta töhnää. Se vähä, mitä lääkäri näkee, on  kuitenkin tervettä. Sitten lääkäri kuunteli hengityksen ja keuhkot; äänet olivat kuulemma puhtaat. Pian kuitenkin E alkaa rohista niin, että sen kuulee paljaalla korvallakin ja lääkäri huomaa E:n hengittävän vaivalloisesti ja käyttävän siihen apulihaksia. Lisäksi E vaikuttaa koko tutkimuksen ajan todella väsyneeltä. Yölläkin E nukkui 8 tuntia putkeen. Saamme lääkäriltä lähetteen pediatrille Lastenklinikan päivystykseen. 

Ennen lähtöä vaihdoin E:n vaipan. Vaippa oli vuotanut yli, joten vaihtoon menivät myös vaatteet. Juuri kun aamulla olin vaihtanut vaihtovaatteiksi karseat, ylisuuret kirkkaan pinkit housut vaihtamatta kuienkaan bodyä. Loppu päivän E:llä siis on päällä body, joka menee juuri ja juuri päälle ja jonka rinnassa on iso rauta-lääkkeestä tullut läikkä. Hävttää, kun näyttää siltä että E:n vaatteet olisivat oikeasti likaiset vaikka rautalääkkeellä tuleekin pesun kestäviä, ikävän värisiä tahroja, vaikka kuinka koittaisi varoa.

Lastenklinikalla lääkäri taas kuuntelee E:n hengityksen ja keuhkot samalla kun hoitaja kytkee E:n saturaatiomittariin. Mittari onneksi näyttää ihan hyviä lukemia. Keuhkoista kuitenkin kuuluu pientä narinaa, joten lääkäri määrää E:llekin ventolinea. Hoitaja huolehtii syrjäisemmän paikan E.n syöttöä varten ja tuo minulle vielä mehuakin. Sen jälkeen otetaan vielä verikoe, jossa varmistetaan ettei E.llä ole tulehduksia.

Tulehdusarvot ovat hyvät, ja lääkäri antaa meille luvan lähteä kotiin. Vähän ajan päästä lääkäri kysyy, olemmeko tavanneet jossain ja kerron hänen hoitaneen E:tä juuri syntymän jälkeen. Lääkäri kyselee, miten meillä on mennyt ja kehuu E:tä isoksi. Iso E ei kyllä ole vieläkään, mutta painaa kuitenkin jo 5010g. Jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt kiittää lääkäriä E:n hengen pelastamisesta, mutta enpä saanut taas suutani oikeassa kohtaa.

 Jo kolmas kerta kahden viikon sisään päivystyksessä. Jos vaikka pikkuhiljaa helpottaisi tämä tauti, tai jos kaikki saisivat hengitettyä..

maanantai 15. lokakuuta 2012

Pääasiaa

M kävi lauantaina ostamassa sen ilmankostuttimen. Jo nyt se tuntuu korvaamattomalta: E.n tukkoisuus. on sen avulla helpottanut öisinkin paljon. Ja äiti on myös tyytyväinen kun sitä tuttia ei tarvitse joka kolmas sekunti olla työntämässä suuhun ja heiluttaa kehtoa puoltatuntia jokaisen herätyksen jälkeen.

Täytin  eilen hakemuksen sinne iltakouluun. Tällä hetkellä olen sillä mielellä, että aloitan sen kuolun tammikuussa jos vain suinkin pääsen. Mieli voi kuitenkin muuttua vielä moneen otteeseen. Onneksi kuitenkin opiskelupaikan voi perua, vaikka sen saisikin. Tai toisaalta miettiä muita ratkaisuja, jos koulun ja kodin yhdistäminen ei toimikaan niin kuin olen kuvitellut.

Tänään metrolle kävellessäni olin avannut sateenvarjoni sen kummemmin mitään ajattelematta. Vähän matkan päässä aloin ihmettelemään, kun vastaantulijat katsoivat oudosti. Sitten tajusin, että hei, eihän täällä edes sada.. Olin taas saanut niin paljon ajattelemisen aihetta että sellaiset pikkuseikat kuin sade ja sateenvarjo ei ollut päällimmäisenä mielessä, vaikka sadetta ja kastumista inhoankin yli kaiken. 

J oli saanut käsiinsä ainoan ehjän hiuspantani. J:n tutkimuksen jälkeen panta oli vähemmän käyttökelpoinen, joten kävin kotimatkalla ostamassa muutaman pannan ja hainhampaita  jotta saan pidettyä hapsottavat hiukset pois industrialista. Aijemmin käytin vain hirveästi hiuslakkaa, mutta se ei tuoreen lävistyksen kanssa ole oikein hyvä vaihtoehto.

P.s. Tuntuu  omituiselta kirjoittaa tai kuvata omia ostoksiaan. Omista tulevaisuuden suunnitelmistakaan ei hirveästi juttua saa, kun ainoat tavoitteeni nyt lastenkasvatuksen lisäksi on päästä opiskelemaan lähihoitajaksi ja sekin nyt riippuu siitä pääsykokeesta. Otan siis mielelläni postaustoiveita ja kysymyksiä vastaan.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hevoskastanjoita ja sairasta menoa


Jaakko yski ikävästi vielä torstainakin, joten päätimme olla lähtemättä äitiryhmään. Sen sijaan ulkoilimme kotipihalla; rakensimme hiekkakakkuja, keinuimme ja laskimme liukumäkeä. Vähän ajan päästä J:tä rupesi kyllästyttämään ne touhut ja E:kin kitisi, joten lähdimme pihan toiselle puolelle kävelylle. Maassa lojui paljon lehtiä, joita J tutki tarkasti. Maasta löytyi myös hevoskastanjoita. Ilahduin jostain syystä niistä paljon, muistelisin että päiväkodin pihalla tai päiväkoti matkan varrella on myös ollut niitä? Muutama vuosi sitten Saksan matkalla niitä löytyi myös paljon. Ja kun suurimman osan elämästäni olen pohjoissuomessa asunut, kaikki muut kuin männyn kävyt alkavat olla jo nähtävyys.

Torsta-perjantai välisenä yönä E nukkui kauhean huonosti. Reppana on vieläkin niin räkäinen, ettei pystyasennossa nukkumisestakaan paljoa apua ole. Nenäfriidalla räkää saa jonkin verran poistettua, mutta edelleen tuntuu, että sitä jää nenään vaikka kuinka paljon. Yöllisen heräilyn jälkeen päätin, että nyt meillekin hankitaan sitten se ilman kostuttaja että saadaan kaikki nukuttua paremmin. Uskon, että se maksaa itsensä takaisin jo tämän talven flunssien aikana.

M soitti tädilleen ja kysyi, onko hänellä aikaa kirppiskamojen haun jälkeen lähteä vielä Giganttiin. Valitettavasti he eivät koskaan päässeet Giganttiiin asti, kun J alkoi parkua, yskiä ja rohista. Myös E heräsi J:n huutoon. M lupasi lähteä tätinsä kanssa heti kotiin. Kotona M syötti J:lle vähän leipää ja rusinoita, ennen kuin lähdimme päivystykseen.

Ainakin tunnin odottelun jälkeen lääkäri otti ensin E:n tutkittavaksi. Olin jättänyt E:lle haalarin puoliksi päälle, sillä hänellä oli vain ohuet sukkahousut bodyn ja liivimekon kanssa. Lääkärin huoneessa lääkäri toteaa, että "Voisit ottaaa tavaksi riisua lapsen kun tulette sisälle. Ei me missään Afrikassa olla." Olen kommentista aivan äimistynyt, ja totean vain "Okei..?" En kuitenkaan jaksanut alkaa kinaamaan sen hapannaaman kanssa. Mielestäni on kuitenkin ihan ok, että pieni vauva on ulkohaalarissa vetoisalla sairaalakäytävällä ja kotonakin, jos nukahtaa sikeästi ulkona ja jatkaa uniaan vaunuissa vielä sisälläkin. Toppahaalari tosin on taas aivan eri juttu, kuin tämä ohut välikausihaalari. Aikaa haalarin riisumiseenkin meni noin puoli minuuttia, joten ajastakaan ei voinut olla kinni.

Ihmettelin myös, kun lääkäri alkoi itse riisua E:tä: useimmat lääkärit odottavat, että minä teen sen tai kehottavat tekemään niin ellen itse aloita.  Lääkäri kuunteli E:n keuhkot ja tutki sen jälkeen korvat. Toinen korvista punoitti, joten saimme reseptin korvatippoihin ja kehoituksen käydä loppuviikosta vielä terveyskeskuksessa tarkistuttamassa korvat. Lääkärin kanssa puhumme vielä hetken ja kerron nostaneeni E:n sängynpäätä ylemmäs ja istuneeni kuuman suihkun höyryssä hänen kanssaan. Jotenkin jäi sellainen kuva, että lääkäri ihmetteli, kun olin osannut hoitaa lasten flunssaa itse. Toteankin lääkärille, että toisella kierroksella nämä asiat ovat jo aika hyvin mielessä. 

M vei J:n lääkärin tutkittavaksi seuraavaksi. Lääkärin mielestä J:llä ei ole laryngiittia tällä kertaa, mutta määräsi kuitenkin adrenaliinia spiralla. Kotiin J sai vielä Ventolinea yskään. Ilmeisesti lääkäri siis on sitä mieltä, että J:n oireet viittaavat infektioastmaan. Olen kyllä samaa mieltä. Tämä on jo toinen kerta, kun J:llä tänä syksynä on yskä ja hengityksestä kuuluu rohinaa. Aamulla J oli taas itkuinen, yski ja kuulosti todella ikävältä. Se kuitenkiin helpotti pian Ventolinen hengittämisen jälkeen. Vielä kun J ymmärtäisi, että lääkkeestä tulee parempi olo vaikka sen antaminen onkin kurjaa.

Tässä vaiheessa voikin taas kysyä, että miksi aina me? Inhottavaa olla aina sairaana. Olis edes pikku nuhia, mutta kun ei...

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Reseptikokeiluja ja vääriä hälytyksiä

Maanantaista lähtien industrial oli alkanut turvota ja kuumottaa yhä enemmän niin, että jopa minun mielestäni se alkoi olla liikaa. En kuitenkaan rynnännyt heti näytille terveyskeskukseen, sillä reijistä ei vuotanut mitään. Gina kokeili korvan ympäri ja totesi sitten alemman reijän olevan "hieman" ärtynyt ja siksi turvoksissa. Pitkän barbellin tilalle laitettiin siis kaksi lyhyttä barbellia, ja eron tunsi välittömästi. Hoito-ohjeeksi sain vielä huuhdella etenkin alempaa reikää lämpimällä suolaliuoksella. Viikossa eron pitäisi kuulemma olla jo selvä. Omasta mielestäni korva tuntuu jo nyt siltä, että hidasta paranemista ehkä voisi alkaa tapahtumaan, vaikka kora vielä hieman turvoksissa ja punainen onkin. 

Päästyäni kotiin kaupungilta aloin laittaa ruokaa Yhteishyvän  ohjeella.  Laitoin oikeastaan kaikkia mausteita kaksinkertaisen määrän, ennen kuin ruoka alkoi mielestäni maistua millekään. Olin juuri lisännyt paprikat, kun mies huutaa, että J:n korvasta on vuotanut verta.  Ja tottakai minä panikoin myös ja kuvittelen jo ties mitä tärykalvon puhkeamisista pahaan korvatulehdukseen.. Teen tilanteeessa huonoimman mahdollisen ratkaisun ja alan etsiä googlesta selityksiä tälle verenvuodolle. Monesta linkistä silmilleni pomppaa, että tällaisessa tilanteessa on lähdettävä heti lääkäriin. Paniikkia lietsoi vielä se, että J oli ollut pari päivää todella ruokahaluton, nukkunut huonosti eikä mikään ruoka ollut maistunut. 

Samalla kertaa päätimme viedä myös pikkusiskon näytille, kun oli yskinyt niin kovasti eikä hyvän alun jälkeen ollut suostunut syömään soseita käytännössä ollenkaan. 

Paikan päällä selitin asiamme ilmoittautumistiskillä. Puolentunnin odottelun (tai minun tapauksessani nuokkumisen) jälkeen pääsimme lääkärin huoneeseen. Lääkäri tarkasti J:n korvat, mittasi kuumeen ja kuunteli keuhkot. Ei mitään. J oli ilmeisesti työntänyt sormensa hieman syvemmälle korvaansa ja raapaissut sieltä, jolloin tietysti näytti siltä kuin se veri olisi tullut sieltä korvasta. Siskon tarkastuksessakaan ei ollut mitään erityistä, keuhkoista ei kuulunut mitään vaikka yskä onkin aivan järkyttävä: Ei uskoisi, että noin pieni vauva voisi yskiä noin kovasti.

Kotimatkalla huomasin syksyn olevan "pahimmillaan", tai siis pimeimmillään, märimmillään ja siis kurjimmillaan. Tässä pimeydessä alkaa jo toivoa, että sataisi sitä lunta ettei olisi niin pimeää. Lastenkaan kanssa ei viitsisi lähteä ulos, kun aina sataa.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Rakas äiti

Ei ole äitienpäivä, mutta joka päivä on hyvä muistaa äitiään. Varsinkin, kun on pienestä kiinni, onko sitä äitiä enää ollenkaan.

Minun äitini kasvatti lähes tulkoon yksin kolme pientä lasta. Itsestäni tuntuu, että olen helisemässä jo kahden pienen kanssa, vaikka mies onkin paljon kotona. En myöskään muista kertaakaan, että olisin joutunut menemään sänkyyn nälkäisenä. Väkisinkin tulee suuri kunnioituksen tunne; kaikki eivät olisi pystyneet samaan kuin äitini.

Muistan, kun kiersimme leirintä-alueita. Yhden kerran, unohdin nukkeni jollekin niistä.. Muistan sen kadottamisen olleen todella paha paikka. Onneksi äiti löysi samanlaisen. Lempileluihini kuuluivat myös My little-ponyt, joita oli ja on edelleen, päälle 30. Äiti on säilyttänyt ne kaikki.

Yläasteen lopussa luokkamme meni luokkaretkelle –Ouluun. Olin totta kai todella pettynyt, kun kaikki muut luokat lähtivät Ruotsinlaivoille ja ties mitä. Ja me kävimme Oulussa.. Onneksi äiti otti ohjat käsiinsä ja vei minut ja kaksi parasta ystävääni Tampereelle Särkänniemeen, hotelliin ja Lempäälään Ideaparkkiin. Reissusta jäi hyvät muistot, vaikka lähtöaamuna olinkin kuumeessa.

Äitini on ihana. Vaikkei elämä aina ole ollut helppoa, hän on silti nauravainen ja suvaitsevainen ihminen. Äiti tekee hyvää ruokaa. Ja auttaa, kun pitäisi keksiä viikoksi syötävää ja jauheliha tulee korvista ulos. Tiedän, että äidille voisi soittaa, jos rahat olisivat loppu tai emme muuten pärjäisi. Parempaa äitiä saa hakea. Toivottavasti jossain vaiheessa voin sanoa olleeni/olevani lapsilleni yhtä hyvä äiti kuin omani, on onneksi edelleen. Vaikka läheltä piti.

http://www.pukinparta.net/html/valkovuokko.htm

perjantai 5. lokakuuta 2012

Industrial

Nyt se on korvassa! Ei kyllä sattunut yhtään niin paljoa tuo lävistäminen, mitä olin kuullut.Olen niin tyytyväinen, vihdoinkin se on siinä!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Opiskelusta

Olen tässä jo pari kuukautta miettinyt opintojen aloittamista. Jos täyttäisin hakemuksen nyt, voisin aloittaa opinnot nyt tammikuussa. Jos taas laittaisin hakemuksen keväällä, voisin aloittaa opinnot syksyllä.

Lähihoitaja-opintojen aikaisempaa aloitusta puoltaisi se, että pääsisin useampana iltana pois kotoa. Kuulostaa julmalta sanoa kaipaavansa omaa elämää ja aikaa, kun vauva on hädin tuskin kolme kuukautta. Tämä sairaala-ruljanssi on kuitenkin vaatinut veronsa minustakin, vaikka J:n aikana olin täysin tyytyväinen kotona.

Toisaalta taas, ei E ole vauva ikuisesti. Monia juttuja jää varmasti näkemättä jos olen monta kertaa viikossa muualla. Mutten ehkä myös pysty nauttimaan uusista opituista jutuista niin paljoa toista kertaa peräjälkeen, etenkin jos ne ovat päivien ja viikkojen ainoat kohokohdat.

Voisin kyllä nauttia tästä leppoisasta oleilusta kotona, kun aamuisin ei ole pakko lähteä mihinkään, jos sää on kurja. Mutta toisaalta tuntuu, että tarvitsisin enemmän sisältöä elämään.

M opiskelee yliopistossa, eikä opintotukea saa kuin 3(?) ensimmäistä vuotta kun opinnot kestävät 5(?) vuotta. Jos siis aloittaisin opinnot nyt, voisin valmistua niin, ettei tarvitsisi kauaa kärvistellä. 

Lapsienkaan ei tarvitsisi mennä hoitoon opintojeni takia, vaan voisin olla heidän kanssaan edelleen päivät, kun M on koulussa ja iltaisin toisinpäin. 

Kaipaan myös sitä, että saisin olla hetken muutakin, kuin pelkästään äiti: Maanantaina kävin ystävän luona kahvilla, ja kotiinpäin lähtiessäni kuljin Yliopiston ohi vaunujen kanssa. Tunsin itseni niin mitättömäksi: Kahden lapsen teiniäiti, joka ei ole peruskoulun jälkeen saanut ainuttakan koulua käytyä loppuun.

Pyydän anteeksi hajanaista tekstiä, mutta nämä ajatukset surraavat päässä enkä saa niitä kuriin tai järkevään järjestykseen. Mitä mieltä te olette, pitäisikö opintojen aloitusta vielä lykätä?

Soseeen maistelua

Koska myös E on keskonen, täytyy soseet aloittaa 3-4 kuukauden iässä, jotta pieni saisi varmasti tarpeeksi energiaa kasvuun ja muuhun. Hassua, että Oulussa J:n kohdalla soseiden aloitus ikä oli ehdottomasti kolme kuukautta, E kun sai luvan odottaa vielä kuukauden pidempään. Oulussa myös soseiden ja vellien aloitukseen oli laadittu paljon tiukemmat ohjeet, täällä saa mennä paljon enemmän oman mielensä mukaan.

Kysyimme E:n neuvolasta, voisiko E odottaa soseiden maistelua tuohon neljään kuukauteen asti, kun on kerta kasvanut täysimetykselläkin hyvin. (Ja siitä täysimetyksen onnistumisesta olen siekailemattoman ylpeä, aina ei onnistu edes täysiaikaisen imetys ja keskosen kanssa pelissä on vielä lisämutkia. Ja kahden keskosen vanhempana voisin sanoa, että asia riippui myös todella paljon vauvasta, eli pisteet E:lle). Asiaa mietittyämme päätimme kuitenkin aloittaa soseet nyt kolmen kuukauden iässä, jotta E saisi tutustua niihin ihan rauhassa eikä tarvitsisi miettiä, että nyt on syötävä yksi teelusikallinen ja ylihuomenna jo kolme. 

Sen enempiä (tällä toisella kertaa) miettimättä heitin kattilan höyrytysosaan porkkanan palat ja soseutin valmiit tasaiseksi maidon kanssa. Yllättävän hyvin tuo maistui, eikä  E irvistellyt ollenkaan, mitä nyt hieman kummasteli tottakai.

Pian voisimme aloittaa vaikkapa bataatin porkkanan kaveriksi. Sitten aloittaisin ehkä luumun ennen perunaa, se kun voi tehdä joidenkin vatsan kovaksi. Hedelmistä voisin antaa ensiksi omenaa, sitä kun on nyt ihan riittävästi. Ja omassa pihassammekin kasvaa omenoita..

 E:n vaippaihottuma on myös parantunut. Ehdimme kokeilla siihen kuukauden aikana ties mitä, ja lääkärissäkin kävimme. Nyt E ei onneksi kakkaa aivan joka vaippaan, joten iho pysyy siksikin ehjänä. Nyt ongelmana on vain se, että housut tuppaavat sotkeutumaan..

maanantai 1. lokakuuta 2012

Hintalappuja, teippiä ja myyntitoiveita

Olen nyt viikon ajan joka ilta ainakin pari tuntia omistanut kirppisvaatteiden hinnoittelulle. Järkyttävä läjä on vuodessa ehtinyt kertyä J:lle pieniä vaatteita: Kyllä noista saisi helposti koottua
kolme äitiyspakkausta vaatteita. Hävettää myöntää, että osan vaatteista olin jo aivan unohtanut, eikä J siis isoimpia ole käyttänyt kertaakaan. Opetuksena siis voisi olla, että älä vievauvalle isoja vaatteita varastoon: 
sinne ne vain unohtuvat ja lopulta tulee ostettua uusia, isompia vaatteita lisää, vaikka niitä
 sopivia vaatteita olisi jo valmiiksi.

 Huomenna on vuorossa vielä vaatteiden järjestely niin, että M saa koulumatkallaan vietyä sopivan valikoiman vaatteita kirpparille. 
Ihanaa, kun tämäkin ruljanssi on pian takana: monta kertaa on tullut katsottua vaateläjää ja podettua epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, ettei se taas tänään tunnu pienentyneen yhtään. 

Samalla tohinalla olen myös vihdoin lahjoittanut omiakin vanhoja vaatteita Uffille. Jotenkin haikeaa päästää irti viimeisistä teinivuosista. Ja samalla huojentavaa ajatella, ettei painoindeksini koskaan tule olemaan 18, luojan kiitos, vaan voin ihan hyvällä omalla tunnolla syödä silloin kun on nälkä.

Mutta ilman enempia lätinöitä, keskiviikosta lähtien on meille varattu Helsingin kumpulan Vekara-kirppikseltä pöytä 32. Mynnissä on joitain mammakuteita, pari käyttämätöntä tuttipulloa ja poikien/unisex vaatteita kokoa 44-92cm.